50–70-luvuilla suomalaisen politiikan tahtiairolla soutivat maalaisliitto/keskustapuolue ja Urho Kekkonen. Seuraavat vuosikymmenet poliittisen vallan ja vastuun keskuksena oli sdp. Nyt näyttäisi olevan kokoomuksen vuoro. Kauanko se kestää, ei ole tiedossa.
Perussuomalaiset ovat jo ehtineet julistaa tulevien eduskuntavaalien päävastustajakseen kokoomuksen. Vasemmistoliiton viholliskuva on ennallaan. Myöskään vihreiden, SDP:n ja keskustan puhujat eivät tunnu löytävän toimilleen vertailukohtaa kuin kokoomuksesta.
Käsikirjoitus, ohjaus ja pääosien esittäjät: Kansallinen Kokoomus. Myös pahiksen rooli on suotu samalle taholle.
Poliittisessa ristitulessa olevista ei tietenkään tunnu mukavalta. Mutta se, että poliitikot laidasta laitaan peilaavat tavoitteitaan ja toimiaan kokoomukseen, merkitsee sille asemaa politiikan keskiössä. Tämä on jotain mistä me 70–80-lukujen kokoomusaktiivit saatoimme vain haaveilla. Kokoomuksesta on tullut puolueiden benchmark.
Kesäiset kannatusmittaukset eivät välttämättä ennusta kovinkaan hyvin tulevien eduskuntavaalien lopputulosta, mutta gallupien aiheuttama hermostuneisuus väreilee. Tämä heijastuu muun muassa aggressiivisina puheina. Tappiomieliala leviää jo. Syntyy paineita eduskuntaryhmien kesäkokouksiin ja hallituksen budjettiriiheen.
Sosialidemokraattien kannatusluku 13,8 prosenttia on tavallaan hyvin tuttu. Olin innokas kokoomusnuori vuonna 1966, jolloin kokoomus sai eduskuntavaaleissa tarkalleen tuon ääniosuuden. Tulos oikeutti 26 kansanedustajapaikkaan. Siitä alkoi pitkä oppositiotaival.
Olen väärä ihminen opastamaan, mitä johtopäätöksiä demarileirissä kuuluisi tehdä. Mutta jos yleistäisin neuvoni koskemaan mitä tahansa puoluetta – myös omaani – suosittelisin etsimään mieluummin järkevää politiikkaa kuin haistelemaan mielipidetuulen kulloistakin puuskaa.
Asioita on saatava tapahtumaan siinä mitassa, joka on hallituksen ja eduskunnan päätettävissä. Paradoksaalista kyllä usko politiikan kaikkivoipaisuuteen tuntuu vahvistuvan samalla, kun luottamus siihen vähenee. Kuvitellaan, että yritykset työllistäisivät enemmän, vienti vetäisi paremmin ja ostovoima kasvaisi, kunhan poliitikot vain hoitaisivat hommansa.
Euroopan epävakaudelle ja maailmanmarkkinoiden kehitykselle Suomi ei yksin ihmeitä voi. On yritettävä uida mukana, hukkumatta. Päättäjiemme valta rajoittuu omien nurkkien kunnostukseen. Yrittämisen ja työllistämisen edellytyksiä voi parantaa tai huonontaa. Julkista menotaakkaa voi keventää tai kasvattaa. Siinä tärkeimmät.
Kiusausta uusiin irtiottoihin hallituksen sisällä hillitsee pääministeri Alexander Stubbin mutkattomuus. Jos hän joutuisi toteamaan ensimmäisen hallituksensa poliittisen koheesion riittämättömäksi välttämättömien päätösten aikaansaamiselle, mies arvatenkin harppoisi ripein askelin tasavallan presidentin puheille pyytämään eduskuntavaalien aikaistamista. Budjettiriihessä ei juuri muita vaihtoehtoja olekaan: sopu tai ennenaikaiset vaalit. Väättyröinnille ja vänkäämiselle ei pidä alistua.
Pidettiinpä vaalit huhtikuussa tai joitakin kuukausia aiemmin, yleisenä toiveena lienee mahdollisuus enemmistöhallitukseen, joka ei rakennu kovin monen toisistaan etäällä olevan ryhmittymän varaan. Liityn tätä halajavien rintamaan.
Jotkut pelkäävät, ehkä aiheellisestikin, että halpa populismi menee vaaleissa edelleen kaupaksi, ja seurauksena voi olla nykyistäkin lukkiutuneempi parlamentaarinen pattitilanne. Toiset pelkäävät, että heidän oman puolueensa kannatus ja vaikutusvalta romahtavat.
Aito demokraatti ei pelkää. Kansa päättää, ja sen varassa mennään.
Jussi Isotalo on kokoomuksen entinen puoluesihteeri ja nykyinen kunniajäsen, joka pitää vaaleista.