Pohdinta köyhyyden määritelmästä, syistä ja seurauksista sekä tarvittavista toimista ilmiön taltuttamiseksi on politiikan peruskauraa. Päivittäin voi yleisöosastoista lukea, miten hallitus kurittaa köyhiä tai miten kuntapäättäjät eivät voi nostaa sote-palvelumaksuja köyhimpiin asiakkaisiin vedoten. Verkkouutisten tuore V-blogi ”Köyhä lapsi ei kesällä tee mitään” (24.4) on kirvoittanut mielipiteiden myrskyn sosiaalisessa mediassa.
Helsingin Sanomat on tuonut omia aineksiaan keskusteluun ”suuren köyhyyskyselyn” kautta. HS tiivisti lähes 10 000 vastaajan näkemykset toteamuksella: mitä varakkaampia ihmiset ovat, sitä voimakkaampi on heidän käsityksensä, että köyhyys on köyhän oma vika ja että suomalainen yhteiskunta antaa kyllä kaikille mahdollisuuden menestyä. Köyhät taas näkevät, että myös yhteiskunnan rakenteilla on vaikutusta. Yhtä mieltä vastaajat olivat siitä, että Suomessa köyhyys on suhteellista, köyhyyttä verrattuna muihin suomalaisiin. Yhtä mieltä oltiin myös siitä, että työnteko olisi tie pois köyhyydestä.
Jäin miettimään miten köyhyyteen johtavia syitä voi ylipäänsä jäsentää, miten aiheesta käytävää keskustelua monipuolistaa? Ja mitä alan ammattilaiset, köyhien elämässä mukana kulkevat sosiaalityöntekijät, köyhyyden syistä ajattelevat?
Etsiskelyn jälkeen törmäsin havainnolliseen nelikenttään. Siinä köyhyyden syyt on jaettu toisaalta sen mukaan, nähdäänkö köyhyyden syy yksilön (esim. huonot elämäntavat ja heikko työmoraali) vai yhteiskunnan ominaisuuksissa (esim. mahdollisuuksien epätasa-arvo, matalat palkat, koulutusmahdollisuuksien ja työpaikkojen puute, vahvempien ryhmien syrjintä) ja toisaalta sen mukaan, onko köyhäksi päätymisen taustalla ylipäänsä joitakin yleistettäviä syitä vai onko kyseessä pelkkä sattuma, huono onni. Huono onni voi kohdata niin yksilöä (esim. sairastuminen) kuin ryhmää (sattumanvaraiset ja kontrolloimattomat yhteiskunnalliset olosuhteet kuten talouden suhdanteiden vaihtelu tai sodat ja miten ne kohtaavat eri ryhmiä ja sukupolvia). Yksilöllinen syytös, sosiaalinen syytös, yksilöllinen kohtalo ja sosiaalinen kohtalo muodostavat siis teorian köyhyyden syistä.
Kansainvälisten vertailututkimusten mukaan angloamerikkalaisissa maissa kansalaiset syyttävät eniten yksilöä itseään, kun taas Pohjoismaissa tähän selitykseen uskotaan vähiten. Mielenkiintoinen havainto kun tietää, että nimenomaan Pohjoismaissa rakenteet ovat vahvan hyvinvointivaltion takia kunnossa, jolloin syitä köyhyyden esiintymiselle pitäisi etsiä muualta. Myös sosiaalinen kierto, mahdollisuus ns. amerikkalaisen unelman saavuttamiseen, on selvästi todennäköisempää Suomessa kuin esim. USA:ssa.
Pohjoismaiden kesken kansalaisten mielipiteiden välillä on kuitenkin eroja. Suomalaiset poikkeavat yksilöä syyllistävämmillä ja tanskalaiset fatalistisemmilla asenteilla verrattuna ruotsalaisiin ja norjalaisiin, joissa sosiaalinen syytös nähdään tärkeimpänä köyhyyttä selittävinä tekijänä.
Sosiaalityöntekijät kaikissa Pohjoismaissa ovat sosiaalisen syytöksen eli yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden kannalla, ja vähiten he kannattavat yksilöllistä syytöstä (Blomberg, Kallio ja Kroll 2010). Yksilölliseen syytökseen pohjoismaalaiset sosiaalityöntekijät suhtautuvat siis kriittisesti, joskin suomalaiset sosiaalityöntekijät syyttävät köyhiä itseään tilanteestaan selvästi muita enemmän. Myös yksilöllisen kohtalon merkitys on Suomessa selvästi muita maita suositumpi selitysmalli. Tutkijat päättelevät, että Suomessa niin kansalaisilla kuin sosiaalityöntekijöillä on ”kovemmat” köyhyysasenteet kuin muissa Pohjoismaissa.
Lienee selvää, että kaikki neljä syykategoriaa selittävät osan havaitusta köyhyydestä eivätkä eri selitysmallit ole toisiaan poissulkevia. Siksi yksilötason toimenpiteetkin pitää rakentaa monipuolisesti toisaalta palvelujen, tulonsiirtojen, aktivoinnin ja koulutuksen varaan ja toisaalta kontrollin, vastikkeellisuuden ja työvelvoitteen pohjalta. Tätä vaatii myös kansalaisten oikeustaju – Suomessa enemmän kuin muissa Pohjoismaissa.
Myös tutkimustulokset antavat perusteita väittää, että rakenteelliset mahdollisuudet edetä ja kantaa vastuu omasta onnistumisesta, mahdollisuuksien tasa-arvo, ovat Suomessa kansainvälisesti vertailtuna hyvät. Professori Ilkka Ruostetsaaren tutkimusten mukaan Suomalainen eliittirakenne on avautunut alempien yhteiskunnallisten kerrostumien suuntaan 1990-luvun jälkeen. ”Ylimmästä sosiaalisesta kerrostumasta eliitteihin nousseiden osuus on säilynyt noin 30 prosentissa 1990-luvun alusta lähtien (-2011). Keskiluokasta lähteneiden osuus on hieman supistunut, maanviljelijöiden lasten osuus on säilynyt muuttumattomana, mutta työntekijäkodeista lähteiden osuus on kasvanut. Suomessa ei siten ole ”lasikattoa”, joka estäisi sosiaalista liikkuvuutta ja nousun alemmista sosiaaliryhmistä aina yhteiskunnan huipulle saakka.” Myös Stanfordin tuoreen, Der Spiegelin referoiman tutkimuksen mukaan mahdollisuudet sosiaaliseen nousuun oli tutkituista maista paras Suomessa.
Ihmisten jaloilleen saattamisessa tarvitaan siis tukea, mutta myös vaatimuksia ja kontrollia. Ne ovat saman kolikon kaksi eri puolta. Tätä periaatetta hallitus nyt yrittää toteuttaa sosiaaliturvan ja työmarkkinoiden uudistamisessa, vaikka parku on kova.
