Ne suorastaan ruokkivat toisiaan: tiedonjanoiset klikkaavat mitä sattuu, ja verkon valeuutisiin tottumattomat uskovat mitä sattuu. Lisäksi molempien – kyberin ja koronan – seurauksista kärsivät eniten he, jotka ovat jo valmiiksi heikoimmassa asemassa.
Moni meistä voi tehdä etätöitä kotona, työhuoneesta käsin. Monelle meistä medialukutaito, lähdekritiikki sekä yleissivistys antavat kohtuullisen suojan valeuutisia ja verkkorikollisuutta vastaan. Riskiryhmiä biologiselle ja virtuaaliselle virukselle sen sijaan ovat esimerkiksi kieltä huonosti osaavat tai kouluttautumattomat. Yhteiskunnasta syrjäytynyt on usein syrjäytynyt myös verkossa.
Olen mukana syksyllä 2019 alkaneessa projektissa, jonka tavoitteena on parantaa kansalaisen perustaitoja nimenomaan digitaalisessa maailmassa. Jo ensimmäisissä suunnittelupalavereissa huomasimme, että yksi kohderyhmä jää toistuvasti huomioimatta. Verkko on täynnä virtuaaliseurakunnalleen saarnaavia digipastoreita, mutta kuka huomioisi heidät, joita asia ei yksinkertaisesti kiinnosta?
Valitsimme projektin kohderyhmäksi kaikkein haavoittuvaisimmassa asemassa olevat: he, jotka viruksista vähät välittävät.
Nyt, kun korona on siirtänyt elämäämme entistä enemmän verkkoon, en voi olla ajattelematta, että tämä sama ihmisryhmä on altis niin digitaalisille kuin reaalimaailmankin viruksille.
Syrjäytyminen on vuodesta toiseen yksi Suomen suurimpia, ellei suurin, turvallisuusuhka. Samoin Suojelupoliisi varoitti hiljattain, ettei suomalaisten kannata sinisilmäisesti luottaa etätyöhön ja -opiskeluun tarkoitettuihin sovelluksiin. Varoitus on aiheellinen. Koronakriisi korostaa sitä, kuinka riippuvaisia olemme yhdysvaltalaisista teknologiayrityksistä ja niiden tarjoamista palveluista.
On koronaviruksessa hyvääkin. Se sai muutamassa viikossa aikaan digiloikan, jota koko viime vuosikymmen yritettiin ottaa. Lyhyessä ajassa olemme siirtäneet merkittävän osan arjestamme verkkoon. Samalla riippuvuutemme digimaailmasta on kasvanut, ja kasvaa koronan jälkeenkin – pysyvästi. Kyberturvallisuuden merkitys nousee nyt tärkeämmäksi kuin koskaan aikaisemmin.
Toisaalta tämä digiloikka koskee ennen kaikkea meitä valkokaulustyöläisiä, joilla edelleen on työ- tai opiskelupaikka. Sinä, joka luet tätä, olet todennäköisesti keskivertoa paremmin suojassa niin kybermaailman kuin koronankin uhkilta. Se ei tarkoita, että kannattaisi tuudittautua turvallisuudentunteeseen, se kun on usein valheellinen. Sen sijaan tämä huomio auttaa ymmärtämään heitä, joilla asiat ovat huonommin.
Tietoverkkojen lisäksi meidän pitääkin huolehtia myös turvaverkoista. Oli kyse sitten asunnottomuudesta, mielenterveysongelmista, päihderiippuvuudesta tai perheväkivallasta, ongelmien määrät ovat kasvaneet ja moni tuttu tukipalvelu on toistaiseksi suljettu tai siirtynyt verkkoon. Tilanne on pahin heillä, joilla ongelmat kasaantuvat eivätkä digitaaliset toimintaympäristöt ole tuttuja.
Koronakriisin lieveilmiöt näkyvät niin valtiollisena informaatiovaikuttamisena kuin valelääkkeiden, -testien ja -hoitojen kaupittelunakin. Ne uhkaavat sekä yksilöä että yhteiskuntarauhaa. Digitaalisessa maailmassa on vaaransa, mikäli sen lainalaisuuksia ei tunne. Mutta mitä useampi siellä osaa toimia oikein, luotettavasti ja vastuullisesti, sitä helpommin voidaan auttaa myös syrjäytymisuhassa olevia.
Vaikka Suomessa voidaan nyt monella mittarilla paremmin kuin koskaan, on yhteiskuntamme edelleen osittain polarisoitunut. Kriisitilanteessa ongelmat kärjistyvät ja johtavat pahimmillaan valtaviin yhteiskunnallisiin ja yksilöiden tragedioihin. Yksi virus voi viedä työt ja toinen läheiset. Siksi pitää ymmärtää, etteivät riskiryhmiä ole ainoastaan diabeetikot ja yli 70-vuotiaat. Riski on suuri kaikilla, jotka eivät ole osallisia yhteiskunnasta, mukaan lukien tietoyhteiskunnasta.
Olemme koronakriisin aikana saaneet konkreettisia esimerkkejä siitä, miten varautuminen on huomattavasti halvempaa kuin kriisin hoito. Tämä pätee niin SARS-CoV-2-virukseen kuin tietoturvaan, informaatiovaikuttamiseen tai osallisuuteen yhteiskunnassa. Yksi koronaepidemian opetuksista onkin tärkeys panostaa tulevien kriisien ja häiriötilanteiden ennakointiin – ja varautua niihin. Kokonaisturvallisuus koostuu eri toimijoiden yhteistyöstä, mutta toimii vain, jos jokainen hoitaa tonttinsa ja kaikilla on mahdollisuus osallistua.
