Professori Heikki Ylikangas on tunnetuimpia suomalaisia historioitsijoita. Tuottelias tutkija on kirjoittanut valtavan määrän tietokirjoja, joista etenkin Nuijasota, Tie Tampereelle ja Tulkintani talvisodasta ovat herättäneet voimakasta keskustelua.
Kun Ylikankaan uusista ja aikaisemmista poikkeavista tulkinnoista keskustellaan, keskustelu tarkoittaa affektiivista debattia, kiivailua, vähättelyäkin.
Juuri sellaisesta debatista ja sen aikaansaamisesta Ylikangas tuntuu nauttivan.
Siksi hänet niiden keskeltä löytääkin tuon tuosta.
”Uusien ja kiistanalaisten tulkintojen esittämisestä tuli Ylikankaalle varhain keskeinen tapa argumentoida tieteellisesti. Tämä oli vielä 1900-luvun lopulla perin harvinaista Suomen pienessä akateemisessa yhteisössä, ja sitä arvostettiin erityisesti nuoremman tutkijakunnan keskuudessa. Vuonna 1990 julkaistusta Historiallisen Yhdistyksen teettämästä kyselystä kävi ilmi, että runsas kolmasosa vastanneista nuorista tutkijoista nimesi tärkeimmiksi virikkeenantajikseen Heikki Ylikankaan ja Väinö Linnan”, Helsingin yliopiston historian professori Henrik Meinander kirjoitti vuonna 2007 artikkelissa Ylikankaasta Kansallisbiografiassa.
Ihan kuin Ylikangas pitkästyisi, jos reipasta debattirähinää ei vähän aikaan ole. Vastikään julkaistulla uusimmalla kirjallaan hän ainakin tarjoaa siihen polttopuita palauttaen mieleen kärkevimpiä kiistanaiheita vuosien varrelta.
Ylikangas on tavannut kritisoida suomalaisen historiankirjoituksen kansallis-idealistista koulukuntaa ja historiankirjoituksen myyttejä. Ja saanut tästä niin sanotusti lunta tupaan.
– Enemmän kuin kollegat yhteensä, kuten hän kirjansa julkistamistilaisuudessa itse ihan kuin tyytyväisenä ja ehkä vähän ylpeänäkin sanoi.