Tuore FinWeight-tutkimus osoittaa, että lihavat kokevat elämänlaatunsa ja työkykynsä normaalipainoisia heikommiksi ja raportoivat enemmän työpoissaoloja.
Lihavuus on yksi suurimmista kansanterveydellisistä ongelmista sekä Suomessa että maailmanlaajuisesti. Vuonna 2017 kolmekymmentä vuotta täyttäneistä suomalaisista lähes kolme neljäsosaa miehistä ja kaksi kolmasosaa naisista oli ylipainoisia ja noin joka neljäs lihava.
Lihavuus altistaa monille sairauksille, heikentää toimintakykyä ja lisää ennenaikaisen kuoleman riskiä. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen arvion mukaan lihavuus ja siihen liittyvät liitännäissairaudet aiheuttavat 1,4–7,0 prosenttia Suomen terveydenhuollon kustannuksista.
FinWeight-tutkimuksessa selvitettiin ensimmäistä kertaa lihavuuden yhteyttä elämänlaatuun ja työkykyyn laajasti koko suomalaisessa aikuisväestössä.
– Tutkimus auttaa meitä tarkastelemaan lihavuuden yhteiskunnallisia vaikutuksia ja löytämään keinoja parantaa työikäisten hyvinvointia, kertoo tutkimusryhmään kuuluva professori Kirsi Pietiläinen Helsingin yliopistosta.
Tulokset osoittivat, että lihavat kokivat sekä fyysisen että psyykkisen toimintakykynsä normaalipainoisia heikommaksi. 67–70 prosenttia tutkimukseen osallistuneista lihavista koki elämänlaatunsa hyväksi tai erittäin hyväksi, kun normaalipainoisilla vastaava osuus oli 82 prosenttia.
Lihavista 63–67 prosenttia koki, että heillä on riittävästi energiaa päivittäisiin aktiviteetteihin, kun normaalipainoisista näin koki 80 prosenttia.
Myös erot työkyvyssä olivat tilastollisesti merkitsevät. Kun 90 prosenttia normaalipainoisista koki työkykynsä hyväksi tai erittäin hyväksi, lihavista samoin koki 73 prosenttia, vaikeasti lihavista 69 prosenttia ja sairaalloisen lihavista 53 prosenttia.
Psyykkisen työkykynsä arvioi hyväksi 72–75 prosenttia lihavista ja 85 prosenttia normaalipainoisista. Lihavien ja vaikeasti lihavien ryhmissä myös sairauspoissaoloja raportoitiin enemmän.
Tutkimus toi esiin myös positiivisen tuloksen. Vaikka lihavuus vaikutti kaikkiin muihin tutkittuihin elämänlaadun osa-alueisiin, ihmissuhteisiinsa lihavat olivat yhtä tyytyväisiä kuin muutkin.
FinWeight-tutkimuksen aineistoon kuului 4956 FinTerveys 2017 -tutkimuksen terveystarkastukseen satunnaisesti valittua täysi-ikäistä henkilöä. Elämänlaatua eri painoindeksiryhmissä selvitettiin EUROHIS-QOL 8 -elämänlaatumittarilla, ja koettua psyykkistä ja fyysistä työkykyä sekä työpoissaolojen määrää kartoitettiin kyselylomakkeella. Tutkimuksen toteutti MedEngine yhteistyössä THL:n, Helsingin yliopiston ja Novo Nordiskin kanssa. FinTerveys-aineistoon haettiin käyttölupa THL Biopankista.
Tunnistaminen sairaudeksi edistää hoitoa
FinWeight-tutkimusryhmään kuuluva asiantuntijalääkäri Tero Saukkonen Novo Nordiskilta kertoo, että kyseessä on ensimmäisiä suomalaisia tutkimuksia, joissa on tarkasteltu lihavuuden yhteyttä myös psyykkiseen hyvinvointiin. Novo Nordiskin tavoitteena onkin muuttaa koko lihavuuteen liittyvää keskustelua.
– On tärkeää, että tieto lihavuudesta lisääntyy ja pystymme näkemään sen moninaiset vaikutukset elämänlaatuun. Tiedämme, että lihavuus aiheuttaa suoria terveysvaikutuksia ja lisää riskejä esimerkiksi diabetekseen, sydän- ja verisuonitauteihin, uniapneaan ja nivelrikkoon. Lääkärinä ensimmäinen ajatus lihavuudesta ovatkin usein lisäsairaudet ja niiden ehkäisy, mutta yhtä lailla pitäisi ajatella myös psyykkistä hyvinvointia, toimintakykyä ja työssä jaksamista. Tämä antaa paremmat avaimet sen hoitoon, Saukkonen sanoo.
Hänen mukaansa keskeinen askel lihavuuden hoidossa on tunnistaa se sairaudeksi. Keväällä päivitetyissä Käypä hoito -suosituksissa todetaan, että lihavuus on pitkäaikaissairaus, jossa rasvakudoksen määrä on energiansaannin ja -kulutuksen epäsuhdan vuoksi lisääntynyt liiallisesti, ja esimerkiksi WHO on määritellyt lihavuuden sairaudeksi jo vuonna 1948.
Käytännön tasolla lihavuudesta puhutaan Suomessa kuitenkin usein edelleen vain yksilön elämäntapavalintana, eikä perusterveydenhuollossakaan ole vielä riittävän systemaattista lähestymistä sen hoitoon.
– Kun tunnistetaan, ettei lihavuudessa ole kyse ainoastaan yksilön valinnoista vaan sairaudesta, jonka yleistymisestä koko yhteiskunnalla on vastuu, saadaan enemmän työkaluja sen hoitoon. Sairausmääritelmä velvoittaa yhteiskunnan tukemaan lihavuuden hoitoa ja mahdollistaa pääsyn siihen tasapuolisesti asuinpaikasta tai taloudellisesta tilanteesta riippumatta, Saukkonen sanoo.
Lihavuuden syyt ovat moninaiset, ja siksi myös sen hoidon tulisi olla monimuotoista ja moniammatillista. Lähtökohtana on aina elintapahoito, jota muut hoitomuodot voivat täydentää.
– Epäterveellisen välttämisen sijaan on parempi kannustaa ja motivoida terveelliseen. Ruokatottumuksissa ei kannata puhua vain siitä, että vähennetään kaloreita tai syödään vähemmän. Dieetit voivat laihduttaa nopeasti, mutta usein kilot myös palaavat takaisin. Kun halutaan pitkäaikaisia tuloksia, täytyy tarkastella ennemmin ateriarytmiä, annoskokoja ja ravitsemuskoostumusta, Saukkonen sanoo.
Myöskään liikunnan lisääminen ei välttämättä tarkoita yksittäisten liikuntasuoritusten määrän kasvattamista vaan arkiaktiivisuuden lisäämistä.
– Vähemmän istumista, enemmän jalkeilla, Saukkonen summaa.
Hänen mukaansa yksi este hoidolle on myös se, että lihavuuskeskustelussa lyödään edelleen tarpeettomia leimoja, jotka vaikeuttavat avointa keskustelua ja hoitoon hakeutumista.
– Lihavuus on aina monen tekijän tulos. Syyllistämisestä pitäisi siirtyä ratkaisujen etsimiseen. Kaikki ihmiset ovat yhtä arvokkaita juuri sellaisina ja sen kokoisina kuin ovat. Jos ihminen kuitenkin itse kokee, että lihavuus heikentää elämänlaatua, sen hoitoon pitäisi saada asiantuntevaa tukea. Hoidon kanssa ei tarvitse jäädä yksin, Saukkonen toteaa.