Sosiaali- ja terveydenhuollon rahoituksen ja hallinnon ratkaisemista on yritetty kehnolla menestyksellä koko hallituskauden ajan. Alkuperäisistä ajatuksista ei ole juuri mitään jäljellä.
Olen koko ajan ollut sitä mieltä, että kuntarakennekysymykset ja sosiaali- ja terveydenhuollon rahoitus kuuluvat yhteen ja ne on ratkaistava yhdessä. Tämänhän vahvisti myös perustuslakivaliokunnan kanta, jonka mukaan viimeksi esitetty malli on perustuslain vastainen viedessään kunnilta oikeuden päätöksentekoon maksamistaan palveluista.
Mikään ei viittaa mielestäni siihen, että väestön keskittyminen Suomessa olisi hiipumassa. Päinvastoin. Olemme läntisistä teollisuusmaista edelleen vähiten kaupungistunut ja väestö ikääntyy edelleen. Lisäksi heikot talouden suhdanteet voimistavat aina keskusten kasvua.
Eikö siis kuntarakennetta olisi kuitenkin tarkasteltava? Itse en usko, että soten irrottaminen tästä kokonaishaasteesta on lopullinen ratkaisu. Tarvitaan elinvoimapolitiikkaa, panostamista osaamiseen ja elämyksellisyyteen. Suurimmalla osalla Suomen kunnista ei kerta kaikkiaan ole mahdollisuuksia näihin panostaa jatkossa. Kunnissa on siis tulevaisuuden kannalta paljon muitakin haasteita kuin sote. Seuraavassa hallitusohjelmassa on oltava selkeä kaupunki- ja seutukuntapoliittinen linjaus, joka ottaa huomioon erityisesti voimakkaasti kasvavien keskusten erityispiirteet.
Sen sijaan, että nyt koetetaan runnoa kiireellä kasaan jokin sote-ratkaisu, voitaisiin aivan hyvin odottaa vaalit ja katsoa sitten hallituksen voimin, millaisesta kokonaisuudesta voidaan sopia. Tulevien vaalien jälkeen nimittäin maassa on hyvin suurella todennäköisyydellä hallitus, jolla on kyky linjata asioita. Keskeisimpiä elementtejä ratkaisulle ovat mielestäni rahoituksen yksikanavaisuus ja hoitoon käytettävän rahoituksen kytkeminen hoidon tarvitsijan omaan tahtoon. Lisäksi mallin on oltava kannustava palveluntuottajille. Sanomattakin selvää on se, että markkinatalousmaassa on oltava yksityisiä ja kolmannen sektorin palveluntarjoajia myös sosiaali- ja terveydenhuollossa.
Viime metreillä erityisesti keskusta on alkanut hivuttaa maakuntamalliaan gallupsuosionsa turvin. Vaikuttaa siltä, että sen avauksia halutaan muissa puolueissa nyt kuunnella tarkasti tulevia hallitusneuvotteluja ajatellen. Maassamme on jo nyt työntekoa, yrittämistä ja yksityistä kulutusta erittäin tehokkaasti kyykyttävä verotus. En voi mitenkään uskoa, että luomalla kolmas verottajaporras veroasteemme ainakaan laskisi. Siksi sote voi perustua jatkossakin vain valtion tai kuntien rahoitukseen.
Tästä pääsemme siihen, että mitäpä jos kuntia olisikin vähemmän ja ne olisivat aidosti elinvoimaisia ja kykeneviä kantamaan vastuunsa kaikista keskeisistä tehtävistään? Kannattaisiko vielä kerran yrittää? Se edellyttää kuntalähtöisyyttä ja myös monimuotoisia ratkaisuja, jotka eivät ole kaikkialla samanlaisia. Luottamusta tarvitaan ja sitä ei varmasti ole parantanut se, ettei nyt esitellyn mallin pohjana olleita laskelmia ole kunnille annettu.
Ehkäpä todennäköisempi vaihtoehto taitaa kuitenkin olla valtion yksikanavarahoitus. Kun siihen kytketään kannustavuus ja valinnanvapaus, on se kelpo perusta menestyksekkäälle sote-uudistukselle. Ainakin itse vierastan kuntayhtymiä ja maakuntahallintoa. Ne eivät ole lähidemokratiaa eivätkä myöskään välttämättä takaa minkäänlaisia kustannussäästöjä, koska ne suosivat ensisijaisesti omaa tuotantoa ja kannustimet puuttuvat. Kustannussäästöjä voi syntyä tätä kautta palveluverkkoa rajusti karsimalla ja tätä perustelua ei ole julkisuudessa haluttu aidosti esittää.
Harri Airaksinen on Asiakas- ja markkinointijohtaja VTT:llä sekä Tampereen kaupunginhallituksen jäsen (kok.).