Maanantai-iltana 23. toukokuuta 2022 saapui suruviesti. Ministeri ja kokoomuksen pitkäaikaisin puheenjohtaja Ilkka Suominen (kok.) on kuollut 83 vuoden iässä. Suominen toimi Kansallisen Kokoomuksen puheenjohtajana vuosina 1979–1991, kauppa- ja teollisuusministerinä vuosina 1987–1991, eduskunnan puhemiehenä vuosina 1991–1993 ja europarlamentaarikkona vuosina 1999–2004.
Ilkka Suominen syntyi 8.4.1939 Nakkilassa yrittäjäperheeseen. Elämä J. W. Suomisen palveluksessa näytti lapsuus- ja nuoruusvuosien valossa varmalta. Ylioppilaaksi valmistuttuaan Leo Suominen lähetti poikansa Saksaan ja Englantiin opiskelemaan nahkakemian insinööriksi. Näiden opintojen lisäksi hän suoritti merkonomin (1964) ja valtiotieteen maisterin (1969) tutkinnot. Saksan matkallaan hän myös tapasi tulevan vaimonsa Ute Schweizerin, jonka kanssa avioitui 1961. Avioliiton aikana syntyi kaksi lasta: Ari (1962) ja Outi (1964). Vuodesta 1962 lähtien Ilkka Suominen toimi J. W. Suominen Oy:n eri tehtävissä toimien muun muassa toimitusjohtajana 1975–1979 ja yhtiön hallituksen jäsenenä 1982–1985.
Tie Kansallisen Kokoomuksen johtotehtäviin tapahtui nuorisopolitiikan kautta. Suominen toimi Kokoomuksen Nuorten Liiton puheenjohtajana vuodet 1969–1971. Varsinaisen poliittisen läpimurtonsa hän teki puoluetta uudistaneen ”remonttimies”-liikkeen kautta 1960- ja 1970-luvun taitteessa. Remonttimiesten tavoitteena oli tehdä puolue sosiaalisemmaksi, yksilökeskeisemmäksi ja liberaalimmaksi. Hallituspoliittisesti merkittävimmät tavoitteet liittyivät Paasikiven-Kekkosen linjan tiukempaan omaksumiseen ja Neuvostosuhteiden parantamiseen. Remonttimiesliikkeen syntysanat lausuttiin elokuussa 1969 Suomisten Kallioluodon huvilasaarella valmistauduttaessa tuleviin eduskuntavaaleihin. Suominen itse piti ryhmää ainoastaan vaaliyhteistyötä tekevänä porukkana, joka varsinaisena liikkeenä päättyi kevään 1970 eduskuntavaaleihin.
Remonttimiestaustastaan huolimatta Ilkka Suominen ei sulkenut itseään tiukkaan ideologiseen karsinaan. Poliittisessa toiminnassaan Suominen oli ennen muuta pragmaatikko, joka eteni tavoitteeseen vähäeleisesti ja pyrkimättömyyttä korostaen. Hän teki aina parhaansa, mikä parhaimmillaan mahdollisti hänen toivomansa vaihtoehdot, mutta julkilausuttujen tulevaisuudensuunnitelmien suhteen hän oli hyvin pidättyväinen. Poliittisen pelisilmänsä Ilkka Suominen oli harjaannuttanut työelämässä J. W. Suomisen palveluksessa. Vuodet tehtaassa ja selviytyminen setänsä alaisuudessa opettivat, että pitkällä tähtäimellä menestyminen edellytti oikein ajoitettua ja osoitettua lojaliteettia sekä vastaantuloa.
Vuosien 1970–1975 eduskuntakauden jälkeen Suominen päätti jättäytyä pois politiikasta. Merkittävin syy oli rakastuminen Riitta Schreckiin (os. Suhonen) ja avioero ensimmäisestä vaimosta. Yleisesti ajateltiin, että Ilkka luopui eduskunnasta kyllästyttyään politiikkaan ja noustuaan J. W. Suominen Oy:n toimitusjohtajaksi. Kulissien takana syyt vetäytymisen taustalla olivat monitahoisemmat. Toimitusjohtajuuden ohella vetäytymispäätökseen vaikuttivat yksityiselämän tapahtumat. Pelko yksityisasioiden noususta julkisen riepottelun kohteeksi pelotti. Ilkka ja Riitta Suominen avioituivat heinäkuussa 1977 ja samassa yhteydessä pariskunnan Riikka-tytär kastettiin.
Harri Holkerin jättäessä kokoomuksen puheenjohtajuuden 1979 oli Suominen selkeä ykkösvaihtoehto seuraajaksi – vaikka olikin ollut poissa politiikan valokeilasta vuodesta 1975 lähtien. Suomisen ylivoimasta ja puoluekoneiston valmistelusta Holkerin valitsemaa johtajaa kohtaan kertoi se, ettei Suomiselle asetettu puoluekokouksessa edes vastaehdokasta. Suomisesta tuli kaikkien aikojen pitkäaikaisin puheenjohtaja. Hän toimi tehtävässä 12 vuotta.
[rev_slider alias=”suominen-plus-01″][/rev_slider]
Kokoomus keskustaoikeistoon ja Suomi EY:n jäseneksi
Suomisen puheenjohtajuusaikaa – ja ensimmäisiä eduskuntavuosia – hallitsi kysymys kokoomuksen oppositiotaipaleen katkaisemisesta. Suominen oli sikäli vahvasti kiinni remonttimiesliikkeessä, että poliittisen umpisolmun ratkaisun avainten uskottiin löytyvän yhteistyössä poliittisen keskustan kanssa. Suomen Sosialidemokraattinen Puolue (SDP) näyttäytyi Suomiselle voimatekijänä, joka oli murrettava. Tässä tehtävässä ainoana vaihtoehtona näytti olevan liittoutuminen keskustan kanssa.
Maltillisuutta ja yhteistyökykyisyyttä korostamalla Suominen veti kokoomuksen nurkasta kohti poliittisen areenan keskikohtaa. Paikalle, josta kokoomus tavoitteli sekä sosiaalidemokraatteja että keskustapuoluetta lähellä olevia äänestäjiä. Ilkka Suomisen johdolla kokoomuksesta tuli puolue, jota oli vaikea ohittaa hallitusta muodostettaessa. Julkilausumissa Suomisen linja tarkoitti yhteistyökykyisyyttä sekä SDP:n että keskustan suuntaan, mutta käytännössä yhteistyölinja oli keskustaorientoitunutta. Tästä kertoi sekä demarihegemonialla pelottelu että vuoden 1987 eduskuntavaalien aikoina allekirjoitettu porvarisopimus. Suomisen politiikan pääsuunta oli kuitenkin keskusta sekä politiikan asiasisältöjen että yksilökeskeisen ideologian pohjalta. Saksan kristillisdemokraatteja mukaillen Suominen asemoi itsensä ja puolueensa ”keskustaoikeistoon”.
Suomisen johdolla kokoomus solmi yhteistyösuhteita sekä itään että länteen. Suomisen ystävyyssuhde Saksan liittokansleri Helmut Kohliin muodostui erittäin merkittäväksi Suomen EY-jäsenyyden kannalta. Jo vuonna 1987 Kohl ilmaisi Suomiselle sympatiansa Suomea ja sen integraatiopyrkimyksiä kohtaan. Kohl teki selväksi olevansa valmis edistämään Suomen asiaa ”käyttäen tarvittaessa myös epävirallisia kanavia”. Kahdenkeskisen keskustelun henki tiivistyi kanslerin toteamukseen, että hänellä ”on aina ollut ja on aina oleva pehmeä kohta sydämessä kahta maata kohtaan, joihin hän tuntee suurta sympatiaa. Toinen niistä on Suomi ja toinen Itävalta”.
Suomisen työ hallituspoliittisen paitsion purkamiseksi vei lopulta hallitukseen. Puolueen kannatus kasvoi kasvamistaan ja puolueen ulkopoliittinen linja ei enää herättänyt epäilyjä. Vuoden 1987 eduskuntavaalien alla Suominen sopi Keskustapuolueen ja Ruotsalaisen Kansanpuolueen (RKP) puheenjohtajien, Paavo Väyrysen ja Christoffer Taxellin, kanssa porvaripuolueiden hallitusyhteistyöstä, joka sittemmin sai nimen kassakaappisopimus. Sopimuksen ydinajatus oli, että jos vakiintuneet porvarilliset puolueet saavat tulevien eduskuntavaalien myötä enemmistön, pyrittäisiin muodostamaan porvarihallitus. Suullinen ”aiesopimus” ei kuitenkaan riittänyt teollisuuden edustajille, vaan Casimir Ehrnroothin johdolta porvarijohtajilta pyydettiin allekirjoitukset paperiin.
Suomisen, Taxellin ja Väyrysen hallitushanke ei kuitenkaan toteutunut, sillä presidentti Mauno Koivisto asettui sitä vastaan ja antoi Harri Holkerille tehtäväksi muodostaa hallituksen, joka rakentuisi pääasiassa SDP:n ja kokoomuksen varaan. Ratkaisu tarkoitti Suomisen ylikävelyä ja Holkerin ja Suomisen pitkän ystävyyden loppua. Suominen ei kuitenkaan katkeroitunut, vaan jatkoi puheenjohtajana ja otti vastaan kauppa- ja teollisuusministerin salkun.
[rev_slider alias=”suominen-plus-02″][/rev_slider]
Puolueen sisällä hallitusratkaisu ei kuitenkaan horjuttanut Suomisen asemaa. Tilannetta helpotti etenkin se, että hallitustaipaleen myötä puolueessa oli paljon tyytymättömyyttä hallituksen liian SDP-vetoista politiikkaa kohtaan. Kaiken kaikkiaan sinipunahallitus muodostui Suomiselle varsin raskaaksi taipaleeksi. Kauppa- ja teollisuusministerinä Suomisen syliin kaatui Wärtsilä Meriteollisuus Oy:n konkurssi vuonna 1989. Siitä muodostui Suomisen poliittisen uran kovimpia koettelemuksia. Myrskyn silmään joutumista ei estänyt edes se, ettei hän ollut osallisena ongelmavyyhdin syntymisessä, vaan joutui tilanteeseen pesänselvittäjän ominaisuudessa.
Neuvostoliiton romahdettua Kokoomuksessa alettiin 1990-luvun alussa keskustella Euroopan yhteisön jäsenyydestä. Tässä keskustelussa Ilkka Suominen oli historiantekijän paikalla. Helsingissä pidetyn European Democratic Unionin kokouksen avajaispuheessaan Suominen avasi uuden lehden kokoomuksen integraatiopoliittisessa linjassa. Suominen kertoi uskovansa Suomen anovan Euroopan yhteisöjen jäsenyyttä ”vielä tällä vuosikymmenellä”. Avauspuheenvuoro oli historiallinen ja symbolisesti merkittävä. Suominen oli ensimmäinen ministeritason poliitikko, joka otti avoimesti kantaa EY-jäsenyyden puolesta ja vieläpä kansainvälisellä foorumilla. Suomisen puhe ei ollut merkittävä vain symbolisesti, vaan myös käytännössä. Ratkaisevien askelten ottaminen kohti syvenevää integraatiota edellytti ulkopoliittisen keskustelun käynnistämistä – ja ennen kaikkea henkilöä, joka uskaltaisi sen käynnistää.
Suominen luopui kokoomuksen puheenjohtajan tehtävästä vuoden 1991 puoluekokouksessa. Samana vuonna Suominen vetäytyi myös hallituksesta ja toimi vuosina 1991–1994 eduskunnan puhemiehenä. Oy Alko Ab:n toimitusjohtajana Suominen oli 1994–1999 ja Euroopan parlamentin jäsenenä viisivuotiskauden 1999–2004.
Suomiselle myönnettiin ministerin arvo 1998. Kansallisen Kokoomuksen kunniapuheenjohtajaksi hänet kutsuttiin Rovaniemien puoluekokouksessa 2012. Vuonna 2016 Ilkka Suomiselle myönnettiin Robert Schuman -mitali tunnustuksena työstä, joka on edistänyt Euroopan rakentamista, rauhaa ja humanitaaristen arvojen toteutumista.
[rev_slider alias=”suominen-plus-03″][/rev_slider]
Vaikkei Ilkka Suominen koskaan varsinaisesti suunnitellut elämäänsä ja uraansa, oli hänellä selkeä näkemys asioista, joita elämältään halusi. Tämä sama määrätietoinen elämänasenne päti myös hänen vaimoonsa Riitta Suomiseen. Pääsääntöisesti elämä antoi kaiken sen, mitä he halusivat. Jälkipuheille ei kerta kaikkiaan ollut tilaa Ilkka Suomisen elämässä. Riikka Suominen onkin todennut vanhemmistaan: ”Niillä on joku sellainen ihailtava yhteisymmärrys – heillä on ollut etuoikeutettu kiva elämä. He ovat kauhean tietoisia siitä, että keskitytään kaikkeen siihen, miten valtavan paljon me ollaan saatu eikä mietitä sitä, jäikö joku kirsikka saamatta.”
Riku Keski-Rauska, FT, on Ilkka Suomisen elämäkerran kirjoittaja.