Jos tämä olisi puolustusvoimille tarkoitettu piristysruiske, kirjan kirjoittajia voisi spekuloida kuuluvaksi tulevaan kenraalikuntaan. Kun kyse on tapakristityille suunnatusta puoli vakavasta sanailusta, tyylikirja on otettava kirkkokansalle tarkoitettuna uskon elvytyksenä. Kirkkoherra Jaakko Heinimäki on kaikkialla näkyvä vaikuttaja, Kaisa Kariranta puolestaan on pääkonttorin eliittiä: piispa Irja Askolan erityisavustaja.
Heidän sanomisensa sävyillä on merkitystä suurelle osalle kirkon palveluksessa olevia. Tyylikirja suosittelee leppoisaa suhtautumista. Kirkon ei tulisi olla kovin tiukkapipoinen, vaikka sellaistakin joutuu jopa kirkon virallisissa kannanotoissa näkemään. Uskonkansakin voisi ottaa iisimmin.
Heinimäkeä ja Karirantaa on kuunteleminen. Tapakristityille kohdistettu tyylin paimenkirje avittaa määrittelemään, mihin suuntaan kirkon kärkikynttelikkö kristikansaa opastaa. Sävy on hauska, leikittelevä. Se välttelee sanoja synti, tuomio, puhdas oppi ja varoitus. Uskovaisen elämä olkoon heidän ohjelmassaan mieluummin hilpeää kuin vakavaa, hartaampaa kuin uskonhuutoa ja toisia ihmistä kohtaan hillitysti ymmärtävää.
Heinimäki ja Kariranta ovat erinomaisia suhdetoimintaihmisiä kirkolle, jonka pinnan alla kuohuu. Vanhoilliset on vaimennettu, mutta värittömään tapakristillisyyteen liittyy tulevaisuusriski. Sen nimi on sävyisä välinpitämättömyys, joka häiriintyy hetkittäin skandaaliotsikoiksi, joita media mielellään paisuttelee. Homot, lesbot, anarkistit, kommunistit ja vanhoilliset saavat vuorotellen tilaa, mutta suuri hiljainen kirkkokansa maksaa veronsa ja haukottelee.
Kepeätä uskoa, kliffaa pöhinää
Kirkkoa ulkoapäin katsovalle Heinimäen ja Karirannan kirja kertoo pehmein sanakääntein suuren instituution epätietoisuudesta. Kirjan ohjeilla uskominen ei ole niin tylsää ja harmaata kuin miltä tänään näyttää. Kirkkokansa näyttää tarvitsevan henkistä opastusta ja rohkaisua. Pelkkä kirkossa käynti ei anna meille tarpeeksi, tyhjäkäyntiä ja vapaa-aikaa kun on yllin kyllin.
Välillä lukijasta tuntuu, että nyt häntä kohdellaan kuin pientä lasta. Lähestymistapa on kuin arkaileva. Vuoropuhelun muotoon rakentuva teos horjuu hilpeän ja groteskin rajamailla. Minun tulisi rakentaa rukousjakkara. Mitat ja ohjeet ovat kuin Ikean paketista. Oman hartausnurkkauksenkin voi väsätä, vaikka sen voi luoda myös abstraktina tilana vaikka pöydän nurkasta neljälle adventtikynttilälle.
Uskon asiat ovat monille omakohtaisia, mutta iloisia yhdessä olonhetkiä tekijät suosittelevat moneen tilanteeseen. Rukousten mumiseminen yksityisesti menettelee siinä, missä voisimme kerääntyä yhteen ja veisata kukin tavallamme.
Kännykkäkansalle soveltuu tietysti jokin virsitunnari. Kun appiukko soittaa, tunnussävel voisi olla vaikkapa Jumala ompi linnamme jne. Kuivin suin veisaaminen sujuisi paremmin virsi- ja viini-illan yhteydessä. Ehkä joku seurakunta otsikoihin päästäkseen on sellaisen jo ottanut käyttöön. Suvivirteen soveltuu kuulemma italialainen Prosecco. No, senkin ratkaisee apulaisoikeusadjutantti.
Kirkko ja Kaupunki, keskususkon Pravda
Luin Tapakristityn tyylikirjaa kuin kremnologi tai kuin piru raamattua. Vuodenvaihteessa Jaakko Heinimäki nimittäin hypähtää vaikutusvaltaiseen, tarkoin seurattuun asemaan. Hänestä tulee kirkollisen Pravdan, Kirkko ja Kaupunki -mediaklusterin päätoimittaja. Mahdollisuudet sekä menestykseen että umpikujaan ovat olemassa. Heinimäen edeltäjä, pastori Seppo Simola teki lehdestä oman äkkijyrkkyytensä uhrin.
Toivottavasti television pilkkaohjelmissa riekkunut Heinimäki on edeltäjäänsä maltillisempi. Simola otti tavakseen tuomita eläviä ja kuolleita, halveksia omalta kannaltaan epämieluisia kirkollisia tahoja ja mielipiteitä. Istuvan ministerin esittämät mielipiteet hän tuomitsi ajatuspieruiksi, kun seuraavassa käänteessä vaati kirkollisveron maksajilta malttia ja hienotunteisuutta. Harvassa maallisessa tiedotusvälineessä päätoimittaja on ottanut eräänlaisen mielipidetyrannin tai jumalaisen julistajan roolin.
Ryhdyin itse tuumimaan lukutaidon saatuani tuota Jumalan olemassa oloa ja asemaa. Se tapahtui samanaikaisesti, kun huomasin sanomalehden sivuilta ennen joulua, että joulupukkejahan oli tusinoittain, joka puolella ja kaikilla vieläpä ihan oma hintansa. Ei ollutkaan yhtä ja ainoata oikeata joulupukkia.
Tapakristityn tyylikirjassakin Hienimäki & Kariranta luettelevat kymmentä käskyä ja kertaavat lapsuuteni ihmetykseni aiheen. Jumala itse sanoo: ”Minä olen Herra, sinun Jumalasi. Sinulla ei saa olla muita jumalia”.
Tuossa se lukeminen nousi ihmetyksen vuoksi pystyyn. Hyvänen aika, eihän maailmaan paljon muuta mahdukaan kuin toinen toisiaan vastaan tappelevia jumalia ja heihin vannovia! Eipä sodille juuri muita syitä löydykään, kuin omien jumaltensa nimiin pyhästi paasaavia. Siinä olisi ollut ”Tapakristityn tyylikirjan” suuri selitysten paikka, mutta se tilaisuus tuli ja meni. Luetaan Pravdasta loput.
Jaakko Heinimäki & Kaisa Kariranta: Tapakristityn tyylikirja. Miten elää ja kuolla kristillisesti. Kirjapaja 2016
KIRJOITTAJA: MARKKU JOKIPII