Kiinalaisista verkkokaupoista tilaaminen on kasvanut merkittävästi viime vuosina ja poliitikot pohtivat nyt kilpaa, miten tuontia pitäisi rajoittaa ja säännellä. Syyksi nostetaan ympäristötekijät, tuoteturvallisuus, markkinointi ja kotimarkkinoiden kärsiminen. Todellinen ongelma on kuitenkin paljon vaikeampi.
Poliitikot ovat viime aikoina rynnineet julkisuuteen esittämään huolensa käsiin räjähtäneestä kiinakrääsän ostamisesta verkosta. Poliitikoilla on tässä kuitenkin kaksi virhettä. Ensinnäkin se sama kiinakrääsä on myynnissä halpaketjumyymälöissä eikä se muutu paremmaksi, vaikka sillä on kotimainen jälleenmyyjä, joka myy tuotteen moninkertaiseen hintaan. Toiseksi, ongelmana ei ole kiinalainen krääsä vaan se, että kotimaisella kuluttajalla ei ole varaa ostaa muuta. Tämä kirjoitus käsittelee nyt vain jälkimmäistä kohtaa ja ensimmäinen kohta vaatii ihan oman kirjoituksensa.
Kun ostat kotimaisen tuotteen, joka on alusta loppuun tehty kotimaassa, niin sen hinta on niin pöyristyttävä, että siihen on harvalla kuluttajalla varaa. Sen ostaminen ei houkuttele varsinkaan jos vastaavan tuotteen saa kiinalaisesta verkkokaupasta murto-osahintaan. Ongelmana ei ole, että kotimaiset yritykset tahkoisivat törkeitä voittoja tai että työntekijät saisivat kovia palkkoja. Ongelmana on, että jos ostat kotimaisen tuotteen, niin sen hinnasta yli puolet on veroja ja veroluonteisia maksuja.
Koska et kuitenkaan usko, niin käydään tarkemmin läpi. Oletetaan, että meillä on puutuoli, joka on tehty kokonaan Suomessa suomalaisesta puusta. Valmistusketju on seuraava: Yritys A kaataa puun, jonka ostaa yritys B, joka tekee siitä lautoja, jotka se myy yritykselle C, joka tekee laudoista tuolin. Laitetaan tuolin myyntihinnaksi 500 euroa sisältäen arvonlisäveron. Otetaanpa heti alkuun tuo arvonlisävero pois, niin hinnaksi tulee noin 398 euroa. Tämä on se summa, joka jaetaan yrityksien A, B ja C kesken, jonka siis C saa kokonaisuudessaan, mutta josta se maksaa B:lle ja B:n pitää maksaa sitten C:lle. Oletetaan yksinkertaistuksen vuoksi, että jokainen näistä yrityksistä tekee noin 5 prosentin voittoa liikevaihdostaan.
Laskin verojen ja veroluonteisten eli pakollisten julkishallinnon kulut auki ja sain tällaiset osuudet:
– Arvonlisäveron (25,5%) osuus loppuhinnasta 20,3%
– Työnantajan sivukulut 14,7%
– Työntekijöiden verot ja maksut 17,7%
– Yhteisövero 1,2%
– Energian ja kuljetuksen verot (ei alv) 2,4%
Julkishallinto saa siis 500 euron myyntisummasta 56,3 prosenttia eli 281,5 euroa. Nettopalkkoihin eli palkkoihin, jotka maksetaan työntekijöiden tilille tästä kaupasta siirtyy yhteensä 194,5 euroa. Tällä rahalla siis työntekijän pitäisi ostaa näitä tuotteita eli kuluttaa. Yritykselle yhteisöverojen jälkeen tästä kaupasta jää hieman alta 24 euroa jaettavaksi kaikille kolmelle yritykselle.
Jos nämä verot ja veroluonteiset kulut puolitettaisiin, niin loppuhinnasta lähtisi noin 40 prosenttia olettaen, ettei yrityksen kate kasva. Tällöin työntekijöillä olisi paremmin varaa ostaa tuote kotimaisena, mikä taas tuottaisi lisää työtä, työllistäisi ihmisiä ja ruokkisi positiivista kierrettä.
On syytä unohtaa krääsäkauppojen sääntelyideat, joka vain lisää julkishallinnon kuluja ja alkaa pohtia miten verokuormaa voidaan keventää ja palauttaa työntekijöille ostovoima. Työ voidaan aloittaa kysymällä tarvitaanko me näin valtava julkinen sektori ja sen rinnalle verovaroin pyörivä kolmas sektori.
