Keskustan puoluesihteeri Timo Laaninen kirjoittaa Nykypäivä-lehdessä kokoomusjohtaja ja pääministeri Alexander Stubbin mallista konsensuksesta.
Laaninen kuvailee Stubbin avanneen ”taannoin kokoomuksen vaaliteemoja arvostelemalla suomalaista konsensuspolitiikkaa. Ehdotus sai varsin kriittisen vastaanoton, minkä jälkeen Stubb lievensi arvosteluaan ehdottamalla jonkinlaista deadline-konsensusta. Stubbin viritetyssä mallissa työmarkkinaosapuolille annettaisiin määräaika, jonka kuluessa niiden olisi saatava kolmikantaneuvotteluissa ratkaisu aikaan. Jos tulosta ei syntyisi, hallitus tekisi päätökset”.
Timo Laaninen toteaa idean kuulostavan ensi kuulemalta hyvältä. Parlamentaarisen vallan ja korporaatioiden vallan tasapaino tulisi määritellyksi vähän uudella tavalla. Parlamentaarisen demokratian ensisijaisuus varmistuisi, kun viimeinen sana olisi aina maan hallituksella.
– Käytännössä Stubbin malliin sisältyy kuitenkin poliittinen ongelma. Mitä tapahtuisi, jos hallitus ilmoittaisi työmarkkinaosapuolille määräajan vaikkapa lakkosakoista sopimiselle sillä uhalla, että hallitus päättää asian, jos sopua ei synny, Timo Laaninen kysyy.
Hänen mukaansa Hakaniemi ja Eteläranta tekisivät kumpikin tahollaan arvion, kumman kannalta paremman ratkaisun hallitus tekisi, jos ay-liike ja työnantajat eivät pääse sopuun. Se osapuoli, joka uskoisi voittavansa hallituksen päätöksellä, jumiuttaisi neuvottelut saman tien.
– Eli hallituksen kulloinenkin pohja vaikuttaisi osapuolten neuvotteluhaluihin deadline-konsensuksessa.
Puoluesihteeri kirjoittaa arvion perustuvan käytännön kokemuksiin työmarkkinaosapuolten ja hallitusten roolista vaikkapa työelämän kehittämisessä.
Hallituskortti
– Perimätiedon mukaan joidenkin hallitusten aikana Hakaniemi on laskenut saavansa maan hallitukselta parempia päätöksiä kuin työnantajilta. Joskus taas Eteläranta on laskenut samoin.
– Lopputulos on kummassakin tapauksessa sama, asiat eivät etene työmarkkinapöydässä. Lauri Ihalainenkin taisi joskus SAK-aikoinaan tehdä parannusta tästä hallituskortin käytöstä vetoamalla työnantajiin, että eiköhän jatkossakin sovita keskenämme eikä käytetä hallitussuhdanteita hyväksemme, Timo Laaninen kirjoittaa.
Hänen mukaansa teoriassa ongelman voisi yrittää ratkaista hallituksen sitoumuksella toteuttaa jommankumman osapuolen viimeinen ehdotus sellaisenaan, jos sopua ei synny.
– Teoriassa tällainen malli saattaisi toimiakin, mutta vain teoriassa. Käytännössä se ei lopettaisi osapuolten laskelmointia hallituspohjan vaikutuksesta lopputulokseen.
Laaninen ei siis usko ”deadline-konsensuksen” toimivuuteen.
– Toisaalta Stubb on kyllä oikeilla jäljillä siinä, että hallituksella pitää olla oma tahto kolmikannassa. Siitäkin olen samaa mieltä, että konsensuksella pitää olla tulosvastuu, Laaninen toteaa.
– Todellisten tulosten saavuttaminen vaatii sopimisen tahtoa, mikä taas edellyttää vahvaa luottamusta osapuolten välillä. Tuon luottamuksen rakentaminen on seuraavan hallituksen tärkeimpiä ja kiireellisimpiä tehtäviä.
– Oman mausteensa tähän asetelmaan tuo vielä SAK:n ja STTK:n jäsenliittojen yritys muodostaa maahan uusi keskusjärjestö. Sen neuvotteluvoima olisi melkoinen. Jos tämä hanke onnistuu, suomalainen konsensus muotoutuu väistämättä uudelleen, hän kirjoittaa.