Saksassa vuonna 1919 syntynyt, mutta Amsterdamissa varttunut Renata Laqueurin vanhemmat olivat juutalaisia, mutta Renatan isä oli kääntynyt nuorena kristityksi välttääkseen yliopistoissa olleen juutalaiskiintiön. Tämä ei kuitenkaan pelastanut perhettä Hollannin saksalaismiehityksen aikana.
Renata siirrettiin puolisonsa kanssa keväällä 1944 Bergen-Belsenin keskitysleirille. Hänen onnistui pitää päiväkirjaa, mikä oli ehdottamasti kiellettyä.
Ajoittain Renata ei voinut kirjoittaa nälkiintymisen takia ja monesti myös erilaiset sairaudet estivät kirjoittamisen. Päiväkirja julkaistiin ensimmäisen kerran Hollannissa 1960-luvulla.
Etuoikeutettujen leiri
Bergen-Belsenissä olosuhteet olivat kohtuulliset verrattuna esimerkiksi Auschwitziin. Bergen-Belsen oli alun perin rakennettu sotavangeille, mutta se muutettiin vuonna 1943 keskitysleiriksi.
Kyseessä ei kuitenkaan ollut varsinainen tuhoamisleiri, joten siellä ei ollut kaasukammioita. Silti Bergen-Belsenissä kuoli sodan aikana yli 50 000 ihmistä nälkään, tauteihin tai vartijoiden pahoinpitelyyn.
Joka tapauksessa leirille määrätyt olivat melko optimistisia tulevaisuuden suhteen. Alkuun kyseessä todella oli etuoikeutettujen leiri, sillä vangit saivat pitää matkatavaransa ja vaatteensa. Miehet ja naiset nukkuivat eri parakeissa, mutta perheiden oli mahdollista nähdä toisiaan.
Työtä ja nälkää
Vangit jaettiin eri työpisteisiin. Aluksi Renata joutui “kenkäosastolle”, jossa tehtävänä oli ratkoa vanhoja kenkiä saumoista auki ja kerätä kunnolliset nahanpalat talteen kierrätystä varten. Runsaan 11 tunnin istuminen nälissään ja kylmissään huteralla puujakkaralla pölyisten ja likaisten kenkien ääreen kumartuneena oli hyvin puuduttavaa.
Heinäkuussa Renatan onnistui päästä töihin yhteen leirin halutuimpaan kohteeseen, keittiöön. Siellä sai enemmän ruokaa, mutta raskaiden keittosammioiden siirtely ja puhdistaminen ennen varsinaisen keiton valmistamista vei aikaa. Työ osoittautui liian raskaaksi ja Renata siirrettiin kuorimakeittiöön, jossa hän kuori perunoita tai puhdisti vihanneksia.
Aamuisin ja pitkän työpäivän jälkeen oli aina nimenhuuto. Monesti vartijat vain kiusasivat vankeja seisottamalla heitä tuntikausia viimassa ja kylmässä. Nimenhuutoaukiolle saattoi joutua seisomaan koko työpisteen väki, jos joku oli tehnyt virheen.
Erään kerran Renatan kuorimakeittiön henkilökunta joutui seisomaan kolme ja puoli tuntia, kun keittiöstä oli varastettu sipuleita. Pahimmillaan rangaistus oli siirto jollekin tuhoamisleirille.
Ruokaongelma kärjistyi Saksan sotilaallisen tilanteen heiketessä. Leirillä korruptio kuitenkin kukoisti, mikä mahdollisti vankien keskuudessa käydyn vaihtokaupan. Onneksi Renatalla oli vielä vaatteita kaupankäyntiin. Valkoisesta silkkipuserosta hän sai seitsemän ja nahkatakista 20 sentin pituisen palan leipää.
Päiväkirjassa todettiin, että nälkä todella muutti ihmisen pedoksi. Moraali ja korrektius katosivat, kun vähästä ruosta taisteltiin. Loppuvuodesta 1944 vangit saivat käytännössä vain lanttulientä ja silloin tällöin palan leipää.
Kuljetus
Keväällä 1945 liittoutuneet lähestyivät Bergen-Belsenin leiriä. Vangit pohtivat saksalaisten ratkaisua, luovuttaisiko komentaja sen ilman puolustustaistelua viholliselle? Tärkeämpi kysymys oli, mitä leirin väelle tapahtuisi ja oliko vartijoilla vielä aikaa järjestää verilöyly?
Viimein tuli käsky, jonka mukaan väkeä ryhdyttiin siirtämään juniin. Määränpäätä ei kerrottu, mutta huhut kertoivat kohteen olevan kuuluisa Theresienstadtin leiri. Monet Bergen-Belsenin vangit olivat niin heikossa kunnossa, etteivät pystyneet omin voimin kävelemään edes kuorma-autoon, joka vei heidät juna-asemalla ja vankilastaus kesti puolitoista vuorokautta.
Huhtikuun 10. päivänä alkanut junamatka oli hyvin katkonaista jatkuvien ilmahälytysten takia. Taukojen aikana parhaimmassa kunnossa olleet vangit saivat kuitenkin poistua junasta pesemään vaatteitaan tai etsimään vettä tai ruokaa. Nimenomaan pyykkien ansiosta juna ylipäätään pystyi kulkemaan.
Liittoutuneiden lentäjät huomasivat varmasti, ettei kyseessä ollut sotilasjuna, koska erivärisiä pyykkejä roikkui vaunujen välissä tuulettumassa. Juna kulki monien raunioina olleiden kaupunkien kautta ja erikoisinta oli nähdä lähes täysin tuhoutunut Berliini.
Junassa olleet vartijat eivät enää piitanneet juuri mistään ja Renatan mukaan kaikki olisivat voineet paeta, mutta suhteellisen harvat tarttuivat tilaisuuteen. Monet olivat niin sairaita ja nälkäisiä, ettei pakomatkalle olisi edes ollut voimia.
Noin kahden viikon mittainen junaseikkailu päättyi viimein Itä-Saksaan, Tröbitziin. Juna oli kaupungin asemalla, kun neuvostosotilaat tulivat paikalle. Monelle vangille pelastus tuli liian myöhään, sillä kaikille ei ehditty toimittaa ajoissa ruokaa tai vettä. Satoja junassa olleita kuoli muutaman viikon sisällä.
Renata Laqueur: Bergen-Belsenin päiväkirja. Maaliskuu 1944–huhtikuu1945. Esipuhe ja jälkisanat Saskia Goldschmidt. Toimittanut Saskia Goldschmidt. Suomentanut Merja Sainio. 303 sivua. Docendo.
