Tällä viikolla on järjestetty mitalikahveja parinkymmenen mahdollisen miljonäärin ja heidän johtajiensa kunniaksi. Vau! Moni vääntää nyt peistä siitä, tulisiko nuorisourheilussa panostaa enemmän yksilöihin kuin kivaan tiimihenkeen Kaikki pelaa -konseptilla. Ei sillä, että joukkuerajat ylittävä kiva tiimihenki ja loistavat yksilöt olisivat jotenkin ristiriidassa, kuten viime päivien telkkarikuvista on voinut nähdä.
Jokainen hyvä valmentaja – siinä missä esimieskin – osaa ottaa joukkueen jäsenet yksilöllisesti huomioon. Sen sijaan ei tarvitse olla luonnehäiriöinen investointipankkiiri lähteäkseen kiertämään typerältä tuntuvia sääntöjä. Kaikki pelaa -ajatus on tietenkin loistava, mutta jokainen joukkueurheilua läheltä seurannut tietää, ettei se välttämättä sovellu käytäntöön kovin hyvin.
Jalkapallossa valtakunnallinen Kaikki pelaa -ohjelma käynnistyi vuonna 2000. Sen tavoitteena oli vähentää lasten ”vilttiketjukomennuksia” ja ehkäistä siten harrastuksen ennenaikaista lopettamista.
Jos jokaista joukkueen jäsentä pitää peluuttaa vähintään tietyn ajan, on kannustin selvä: jättää heikoimmat pelaajat alun perinkin pois joukkueesta. Vain luovuus on rajana, kun valmentajat ja fudisfaijat lähtevät kehittelemään tapoja toteuttaa kilpailuviettiään.
Aihetta tutkineen pro gradu -tutkielman mukaan (Jyväskylä 2003) Kaikki pelaa -ohjelmalla ei ollut siihen liitettyjä hyviä ominaisuuksia edes sellaisten pelaajien osalta, jotka harkitsivat lopettamista. Tutkimus vertaili lopettaneiden ja jatkaneiden jalkapallon pelaajien sisäistä motivaatiota ja tavoiteorientaatiota.
Ohjelman vaikutuksia mitattaessa nousi vain yksi tilastollisesti merkitsevä muutos: kaikkien pelaajien viihtyminen laski.
Suomikoriksen viime vuosien nousu tuskin johtuu siitä, että Kaikki pelaa oli 2000-luvulla käytössä vain parin kauden ajan. Vastaavasti fudiksen heikko kansainvälinen asema tuskin johtuu siitä, että Palloliitto on soveltanut konseptia kaikista lajeista laajimmin. Erityisesti nuorisourheilulla on ensisijaisesti myös muita tehtäviä kuin tulevien starojen tuottaminen.
Mutta starojen tuottaminen millä tahansa alalla vaatii sen, että heihin voi häpeilemättä panostaa. Jos urheilussa tämän ajatuksen kanssa takellellaan, niin sen ulkopuolella sille löytyy vielä vähemmän ymmärrystä. Milloin viimeksi kaksi miljoonaa ihmistä kerääntyi jännittämään pörssiyhtiön tarjouskaupan toteutumista ja huippuosingon irtoamista?
Siihen nähden kuinka vahvasti maailman suurin julkinen menotalous on mitoitettu kansainvälisen kaupan varaan, on käsittämätöntä kuinka vähän tuolle kaupalle sallitaan menestymisen ehtoja.
Kaikki pelaa -konseptia on sovellettu vuosia suomalaisessa työelämässä. Ne pelaa, jotka pelaa, suunnilleen samoin ehdoin, mutta kaikki eivät seuroihin mahdu. Eli: nettomääräiset tuloerot ovat mitättömät ja työttömyys rakenteellista.
Sitten on vielä tällaisia toiveita: ”työttömien vaihtopenkkiä saataisiin siivottua, jos kaikki pistettäisiin välillä vaihtoon”. (Uusitalo 2005) Roope Uusitalo myöntää vanhassa Kaikki pelaa -kolumnissaan, että tämä tapahtuisi tuottavuuden ja talouskasvun kustannuksella, mutta tapailee ajatusta, että se voisi olla tavoiteltavaakin, mikäli kaikki saataisiin töihin.
Nyt 10 vuotta myöhemmin kaikkia ei edelleenkään ole saatu töihin, moni korkeasti koulutettukin on joutunut vaihtopenkille, kansantuote on pysynyt paikallaan ja tuottavuus on laskenut.
Käytän merkittävän osan valveillaoloajasta sen pohtimiseen, miten työllisyyttä parannetaan. Toistaiseksi en ole keksinyt syytä, miksi matalamman tuottavuuden töitä pitäisi synnyttää huippuosaamisen kustannuksella. Tai miten se olisi kestävästi edes mahdollista.
Kansainvälisesti menestyvän ja kovapalkkaisen diplomi-insinöörin pistäminen vaihtopenkille ei nosta yhtään pankkivirkailijaa takaisin töihin. Päinvastoin, epäilen, että tämän Kaikki pelaa -ajatusmallin vuoksi olemme nyt lätkäenglannilla ilmaistuna in deep shit.
On itsestään selvää, että korkea osallistumisaste olisi hyvä asia. Mutta jokaiselle suomalaiselle olisi saatavissa peliaikaa myös ilman, että sitä karsitaan huipuilta. Kaikkien ei pidä pelata samaa peliä, ei junnuharrastuksissa eikä työmarkkinoilla. Lajeja ja liigoja on maailmassa äärettömästi, mikä pitäisi vuonna 2016 hyväksyä ja kääntää voitoksi.
Perinteisen keskipalkkaisen työn katoaminen on väistämätön globaali ilmiö. Yhtä väistämätöntä on keskinkertaisuuteen satsaavan kansakunnan elintason lasku. Osmo Soininvaaran eilisin sanoin, olemme hyviä asioissa, joissa robotit ovat vielä parempia. Ennen kuin keksimme eduskunnassa säätää robottiveron, olisi tässä varmaan paikka toisenlaiselle luovuudelle.
Keskinkertaisuus ei tulevaisuudessa tarkoita keskipalkkaa, ei edes kohtuutta kaikille ja hyvää fiilistä, vaan toimettomuutta ja anemiaa. Kun lähes kenen tahansa osaamisesta käydään suoraan tai epäsuoraan rajat ylittävää kauppaa, on töitä tarjolla vain heille, joilla on omassa lajissaan jotain annettavaa ja sille markkinahinta.
Työtä ei ole taloudessa vakiomäärä, joka pitäisi tai jota edes voitaisiin jakaa tasaisesti kaikkien kesken. Sen ei kuitenkaan pitäisi olla suuri murheen aihe. Työtä on tarjolla niin kauan kuin ihmisillä on tyydyttämättömiä tarpeita. Vaikka jokainen Suomen kahvila olisi jonain päivänä muunnettu itsepalvelu-ABC:ksi, olisi varmaa, että joku haluaisi silti maksaa tuplahinnan siitä, että tarjoilija kantaisi kahvin pöytään.
Tänä päivänä huippuosaaminen syntyy käytännössä vain virikkeellisillä työpaikoilla. Meritokratia on köyhän ja ahkeran etu niin urheilussa kuin työpaikoillakin. Jos osaamisesta ei voi palkita tai suuri osa verotetaan pois, voi varallisuuttaan kehittää ainoastaan iän, suhteiden ja perinnön myötä. Ja vaikka rahasta puhuminen onkin näinä päivinä sielutonta junttiutta, on se väline joka mahdollistaa ihmisille monet keskeiset asiat elämässä, kuten ruoan ja vapaa-ajan. Pakkaspäivien tuontisähköä ei makseta kliffalla team-spiritillä.
Tutkimus osoittaa verotuksen vaikuttavan keskeisesti työpaikkojen syntyyn, enemmän kuin ihmisten liikkuvuuteen. Ihmiset taas liikkuvat työn ja mahdollisuuksien perässä.
Moni huippulupaus vaihtaa mieluummin maisemaa omalla alallaan kehittävämpään ja palkitsevampaan ympäristöön kuin mitä Suomella on tarjota. Siinä ei lähtökohtaisesti ole mitään pahaa, vaan päinvastoin, on upea asia yksilön kannalta. Se on kuitenkin huono uutinen heille, jotka ovat elinkaaressaan pidemmällä, joiden osaaminen ei ole huipussaan ja jotka ovat syystä tai toisesta sidottuja tänne. Se tekee ihmisille vuosikymmenten aikana rakennetun hyvinvointilupauksen rahoittamisen vaikeaksi.
Menestyjät pärjäävät aina, mutta Kaikki pelaa siten kuin se meillä on ymmärretty, vie kansakunnan vilttiketjuun.
Kirjoittaja Elina Lepomäki on kokoomuksen kansanedustaja.
