Kun panin sikalan kiinni toissa vuonna, en kuvitellut karistavani sikafarmarin titteliä puhelinluettelosta. Se oli ammatti, josta olin ylpeä. Maataloudesta hellittäminen ei myöskään kadottanut ammattiylpeyttäni mihinkään.
Suomalaista farmaria risoo moni asia. Työn hedelmät ovat poliitikkojen ja kummallisesti vääristyneiden markkinavoimien hinnoiteltavissa. Suurinta kiukkua herättäviä asioita ovat valheellinen tiedottaminen ja aiheeton syyllistäminen.
Kun maataloutta ohjataan poliittisesti, keskiössä ovat maatalousministeriö, valtionvarainministeriö ja ympäristöministeriö. Suomalaista ruuantuotantoa ohjaa neljäskin taho: ympäristö- ja aktivistijärjestöt, joiden tietämys ja asenne saattavat johtaa ruuan tuotannon alasajoon.
Kun tämä sillisalaatti yhdistetään kahden kauppaketjun ruuan hinnoittelun monopoliin, ei farmarilla ole muuta vaihtoehtoa kuin tehdä työnsä nöyrästi ja hyvin.
Onko tässä tilanteessa muuta toivoa kuin odotella että muutama hedelmä tippuisi omaankin koriin?
Vaikka maatalous on yrittäjäelinkeino, moni tuntee olevansa almujen varassa. Vaatii poikkeuksellista liikemiestaitoa pystyä tekemään taloudellista tulosta, kun elintärkeiden investointien rahahanat ovat tiputusasennossa tai jäädytetty kiinni. Suomalaisen sian markkinoinnissa on luotettu iät ajat fiksuun järjestelmään, osuustoimintaan. Kun osuustoimintayritykset ovat siirtyneet pörssiin, on turha luulla että alkutuottajalla siellä olisi enää holhoajia. Maatalousyrittäjällä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin sopeutua muiden komentoketjuun.
Luullaan, että aina on vaihtoehtona luoda oma suoramarkkinointipolku. Tämäkin on tehty lainsäädännön avulla mahdottomaksi. Supertiukalla elintarvikelainsäädännöllä annetaan ainoastaan kilpailuetua ulkomaille, vaikka puheet ovat olleet toista. Kaiken lisäksi ruuan ylitiukalla ruuan verotuksella potkitaan paitsi koko elintarviketeollisuutta jalkaan, myös verotuotot ovat laskeneet.
Suomalaisella ruualla pitäisi olla hyvä maine, mutta olemme sitä koko ajan murentamassa. Taitaa Suomi olla ainoa maa jossa sikoja ei lääkitä systemaattisesti, eikä kanamunissa ole salmonellaa ollenkaan.
Miksi emme puhaltaisi yhteen hiileen ja sitouttaisi koko yhteiskuntaa rakentamalla suomalaista ruokabrändiä?
Maine pitää ansaita, mutta brändi pitää rakentaa. Brändin rakentaminen olisi investointi suomalaiseen osaamiseen. Ruokateollisuuden alijäämän kääntäminen positiiviseksi toisi myös valtiontalouden kassaan tuohta. Pitkäjänteisen ruokabrändin rakentaminen toisi parempia rahoitusmahdollisuuksia yrityksille, korkeampaa hinnoittelua, pienempiä markkinointikustannuksia ja taloudellista menestystä.
Tämän brändin rakentamiseen ei tarvita olliloita eikä himasia, vaan osaavia ruohonjuuritason ihmisiä, jotka ovat jo nyt sitoutuneet osaamisellaan ruuan tuotantoon. Aktivistijärjestöjen kampitus ei myöskään kuulu tähän ohjausryhmään, koska brändin rakentamiseen tarvitaan halua tehdä töitä suomalaisen ruuan eteen.
Lopetetaan valittaminen ja kinastelu ja tehdään suomalaisesta ruuasta ylpeyden aihe
Hannu Koivisto on vapaa toimittaja ja entinen sikafarmari.