[vc_row][vc_column][rev_slider alias=”kasvutarina” mode=”header”][/vc_column][/vc_row][vc_row][vc_column][vc_column_text]Sitä haastattelua (Nykypäivä nro 5/2016) en unohda. Istuin tuplaministeri Jari Lindströmin työhuoneessa keväällä 2016. Kysymys oikeusministerin salkusta sai lankakerän yllättäen purkautumaan.
Lindström tunnusti olevansa jatkuvasti epämukavuusalueellaan. Hän kuvasi vuolaasti kyselytuntien stressiä ja paineita. Sitä, kun ei ymmärrä eikä osaa.
Miehen rehellisyys yllätti. Vuosi tuon haastattelun jälkeen hänen terveytensä petti. Sekä työ- että oikeusministerinä toimiminen osoittautui lopulta kohtuuttomaksi taakaksi.
Lindströmin tuoreessa muistelmateoksessa Syvään päähän terveyden pettäminen on vain yksi sivujuonne, kantavana teemana on kasvu ihmisenä.
Eikä tätä kaikkea olisi tapahtunut ilman politiikkaa.
Muistelmissaan Lindström kuvaa työläistaustaista kotiaan Kuusankoskella.
Lapsuuteen mahtui niin iloa kuin vaikeitakin hetkiä, joista Lindström puhuu suoraan.
Koulussa häntä kiusattiin, yökastelu helpotti vasta teini-iässä ja äidin alkoholinkäyttö varjosti elämää vanhempien avioeron jälkeen.
Lindströmillä oli vankka paperimiestausta, mutta hän ei tuntenut vetoa demareihin. Yhteiskunnan täytyy auttaa heikompiosaisia, mutta ”vähintäänkin yhtä tärkeää on se, että ihminen kantaa vastuuta itsestään ja myös itse”, hän kirjoittaa.
Vuoden 1994 presidentinvaaleissa hän paljastaa äänestäneensä Elisabeth Rehniä (rkp).
Perussuomalaisissa häntä kiehtoi, että kyseessä oli epätäydellisten, tavallisten ihmisten puolue.
Tutustuttuaan paremmin puolueeseen, päästyään kansanedustajaksi ja ministeriksi monet käsitykset kuitenkin muuttuivat.
Vastuu opetti kantapään kautta, miten monimutkaisiin ongelmiin ei ole olemassa helppoja eikä yksinkertaisia ratkaisuja.
Perussuomalainen ministeri joutui omiensa joukossa tulilinjalle joutuessaan ratkomaan työministerinä kotouttamisen ja oikeusministerinä kansalaisoikeuksiin liittyviä kysymyksiä.
”Yritin selittää virkamiehille, että jos esitän tämän näin, minut teurastetaan”, hän kuvaa kirjassaan viitaten joihinkin sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyviin teemoihin.
Toisin kuin oikeusministerinä, työministerinä Lindström oli selvemmin omalla osaamis- ja mukavuusalueellaan. Suhde ay-liikkeeseen kuitenkin muuttui:
”Petyin ministerinä ay-liikkeeseen. Se ei lähtökohtaisesti ole kiinnostunut työttömistä vaan omista maksavista jäsenistään”, hän lataa kirjassa.
Lindström uskoo näin jälkikäteen, että kilpailukykysopimus tarvittiin – ”ehdottomasti” – mutta:
”Suurin virheeni ja epäonnistumiseni oli aktiivimallin hyväksyminen sellaisenaan, vaikka tiesin itsekin alusta asti sen olevan torso. Minun ei olisi pitänyt hyväksyä huonoa lakia, mutta tein sen. Tätä pyydän anteeksi.”
Lindström kokee joutuneensa Juha Sipilän (kesk.) hallituksen työministerinä ”duunarin viholliseksi numero yksi”, mitä hän pitää paljolti epäoikeudenmukaisena.
Hän korostaa, ettei ministerinä koskaan unohtanut niukkoja juuriaan – ”sattui, kun joku väitti minun myyneen itseni”.
”Ainoa motivaationi oli toimia niin, että ihmisillä olisi tulevaisuutta: jatkossakin työtä ja toimeentuloa.”
Lindström vahvistaa kirjassa mielikuvan ”kaksi vastaan yksi” -asetelmasta Sipilän hallituksessa.
”Esimerkiksi työllisyysasioissa löysimme paljon useammin yhteisen sävelen keskustan kuin kokoomuksen kanssa.”
Kokoomus oli hallituskumppanina ”vaikea, taitava ja haastava”. Vääntää sai usein loputtomasti.
Silloista sisäministeriä Paula Risikkoa hän luonnehtii sanalla ”jurrikka” viitaten oikein sitkeään neuvottelijaan, jollainen joka puolueesta löytyy.
Kirjassa vilisee paljon muitakin kokoomushavaintoja.
Alexander Stubb ei ollut ”kovin kärsivällinen keskustelemaan ja prosessoimaan asioita”. Välit olivat aluksi etäiset, kunnes yhteistä löytyi HIFK:n kannattamisesta ja salitreeneistä.
Kai Mykkäselle Lindström antaa tunnustusta siitä, että ”se, mikä sovittiin, myös piti”. Hän kehuu myös niin Mykkäsen kuin Petteri Orponkin ymmärrystä työmarkkinapolitiikasta.
Orpoa hän luonnehtii sanaparilla ”mukava ukko”, jonka kanssa voisi mennä kaljalle ja viihtyä myös työasioiden ulkopuolella.
”Tuoppi-indeksini mukaan hän sijoittuu korkealle.”
Ministerin työn raskaus ja stressi kytkeytyy vahvasti jatkuvaan julkisuuteen, mitä Lindström kuvaa kirjassa osuvasti liittyen eduskunnan kyselytunteihin.
Tuplaministerinä hän joutui vastaamaan – ja paljon. Vertailun vuoksi: tässä Nykypäivä-lehdessä on haastateltu myös nykyisen Sanna Marinin (sd.) johtaman hallituksen ministeriä Thomas Blomqvistia, joka on tähän mennessä joutunut vastaamaan kyselytunneilla vain kerran.
Lindström paljastaa myös, miten pääministeri Sipilä kuiskasi usein ministeriaitiossa, ”tarvitsinko apua”. Ja miten ”eräs taho” eli tasavallan presidentti Sauli Niinistö kannusti kerran tekstarilla ”hyvin puolustettu” opposition pahoin höykyttäessä.
Kirjassaan Lindström kuvaa vahvaa pettymystään, kun Jussi Halla-ahosta tuli perussuomalaisten uusi puheenjohtaja.
”Päätin erota ryhmästä ja olla loppukauden yksin omassa ryhmässäni”, hän kuvaa ensi tuntemuksiaan.
Lindström kiistää vahvasti väitteet sinisten perustamisesta ministeripestien säilyttämiseksi. Häntä harmittaa sinisiin sosiaalisessa mediassa kohdistunut ”massiivinen parjaus- ja lynkkauskampanja”.
Politiikan agendalla toimittajat tiukkaavat tämän tästä puoluejohtajia siitä, ovatko he valmiita perussuomalaisten kanssa hallitukseen. Lindström uskoo, että hallitusvastuu laskisi puolueen kannatusta eivätkä perussuomalaiset helpolla sinne lähtisi, jos ollenkaan:
”Kysyä sopii, tajuavatko muut puolueet tämän erikoisuuden?”
Viime aikoina on kohistu perussuomalaisten kansanedustajan Ano Turtiaisen some-postauksesta, jonka takia hän oli saanut tätä kirjoitettaessa jo lähtöpassit ryhmästä.
Kirjassaan Lindström arvostelee Halla-ahoa kuitenkin siitä, ettei hän vedä tarpeeksi rajoja puolueen sisällä. Hän ennakoi Halla-ahon menettävän tämän vuoksi ennen pitkää hallinnan ja sen myötä johtajuuden puolueessa.
Lindström nostaa esiin myös kaksi nimeä, joiden veikkaa tulevan Halla-ahon takaa ja vievän puoluetta syvemmälle ”kaiken vastustamisen syövereihin”.
Nämä henkilöt ovat euroedustaja Laura Huhtasaari tai puolueen ensimmäinen varapuheenjohtaja Riikka Purra.
Lindström korostaa kirjassa oppineensa, että poliitikko mitataan juuri vaikeiden päätösten perusteella.
Sellaisten, joiden kanssa hänen on vaikea olla samaa mieltä, mutta jotka ovat välttämättömiä. Hän oppi arvostamaan tuntemiaan kansanedustajia, jotka ovat ahkeria, tunnollisia – tavallisia ihmisiä. Monesti palaute on aivan kohtuutonta.
Toisaalta Lindström pohtii kirjassaan myös sitä, miten edustajat itse voisivat arvostaa omaa työtään ja toinen toisiaan nykyistä paremmin. Tahallinen väärinymmärrys ja sosiaalisessa mediassa ilkeilyksi menevä keskustelu vaikeuttavat politiikassa toimimista – ”jos ajaa itsensä nurkkaan, mistä löytää yhteistyökumppanin?”
Lindströmin työtä opittiin arvostamaan etenkin muissa puolueissa. Hänelle tarjottiin paikkaa EU-vaaleissa 2019 niin keskustan, SDP:n kuin kokoomuksenkin riveistä, mutta hän kieltäytyi.
Politiikassa toimiminen antoi, mutta otti myös miehestä paljon. Silti Lindström kehottaa kirjansa loppusivuilla itse kutakin tarttumaan rohkeasti uusiin haasteisiin.
Sukeltamaan sinne syvään päähän.[/vc_column_text][/vc_column][/vc_row]