Eurooppalaisen nimityskuvion palat alkoivat loksahtaa kohdalleen viime viikolla, kun Jean-Claude Juncker nimitettiin ehdolle komission puheenjohtajaksi. Samalla päättyi epäily siitä, voiko joku musta hevonen nousta ohi kärkiehdokkaiden.
Erityisesti Britannian pääministeri David Cameron, mutta eräät muutkin moittivat kärkiehdokasmenettelyä siitä, että näin parlamentti lisäsi omaa valtaansa suhteessa neuvostoon. Menettelyä arvosteltiin myös siitä, että sitä ei ole kirjattu unionin sopimuksiin. Kritiikki on heikolla pohjalla.
Suomessa eduskuntavaalit ovat jo pitkään olleet käytännössä pääministerivaaleja, kun puolueiden puheenjohtajat ovat olleet pääministeriehdokkaita. Näihin tehtäviin suurimpien eduskuntapuolueiden puheenjohtajat ovat Esko Ahosta alkaen myös päätyneet. Käytäntöä ei ole kirjattu perustuslakiin, mutta harva sitä osaa pitää lain vastaisena tai epädemokraattisena.
Kun kotimaiset pääministeriehdokkaat valitaan kotimaisissa puolueissa, niin Eurooppalaiset kärkiehdokkaat valittiin Eurooppapuolueissa. Niissä valintoja ovat olleet tekemässä useimmat Eurooppa-neuvostossa istuvat pääministerit joko henkilökohtaisesti tai kansallisten puolueittensa kautta. Parlamentti on toki tukenut menettelyä, muttei ollut asialla yksin eikä edes ratkaisijana.
Ehkä spekulaatioille antoi sijaa se, että osa kansallisista puolueista ei lopulta näyttänyt riittävän vahvaa sitoutumista oman eurooppalaisen puolueensa tekemään valintaan. Tämä taas heijastelee Eurooppapuolueitten olemusta kansallisten puolueitten kattojärjestöinä, joihin on suhtauduttu jopa kevyesti. Vastaisuudessa suhtautumista kannattaa tarkistaa.
Junckerin ehdolle nimittänyt Eurooppa-neuvosto lausui päätelmissään, että ”kun uusi Euroopan komissio on tosiasiallisesti toiminnassa, Eurooppa-neuvosto tarkastelee Euroopan komission puheenjohtajan tulevaa nimittämismenettelyä EU:n perussopimusten hengessä.”
Lausumaa on jo tulkittu ymmärryksen osoituksena Britannialle siten, että tämänkertaisesta nimityksestä ei haluta ennakkotapausta. Toisaalta siitä voi lukea myös kunnioituksen Lissabonin sopimusta kohtaan, jossa edellytetään vaalien tuloksen huomioimista nimityksessä. Yhtä kaikki, nimitysmenettelylle kannattaa tulevan vaalikauden aikana uhrata muutama ajatus sekä EU:n instituutioissa että kansallisesti.
Myös Eurooppapuolueitten on syytä tarkastella omaa menettelyään. Nyt koettu kärkiehdokasvalinta oli ensimmäinen laatuaan ja siitä on syytä ottaa opiksi. Yksi suurimmista ongelmista oli se, että menettely antaa heikot mahdollisuudet istuville pääministereille asettua ehdolle. Kärkiehdokaskampanjan lyhentäminen olisi yksi parannus. Toinen muutos on askel kohti parempaa esivaalia. Nythän vain EPP ja Vihreät äänestivät aidosti eri kärkiehdokkaiden välillä ja siinäkin valintamenetelmässä molemmille jäi parantamisen varaa.
Kolmas ja vaikein muutos koskee poliittista kulttuuria. Miten saamme aikaan sellaisen asenteellisen muutoksen, että on kunniakasta ylipäätään olla ehdolla eurooppalaiseksi kärkiehdokkaaksi, vaikkei lopulta tulisikaan valituksi. Ehkä siihen auttaisi se, että puolueet puheenjohtajia valitessaan ottaisivat senkin huomioon, että nämä voivat jonain päivänä tavoitella eurooppalaisia huippupaikkoja. Jopa kärkiehdokkuutta.
Kirjoittaja Pete Pakarinen työskentelee lehdistöneuvonantajana Euroopan Parlamentin EPP-ryhmässä.