”Kun Suomessa on vuodesta 2011 kiistelty Guggenheim-säätiön näyttelytilan mahdollisesta tulosta Helsinkiin, on samalla kiistelty siitä, mikä on kulttuurin tehtävä. Guggenheim-kiista on kenties näkyvin viime vuosien kulttuurin hyötykäyttöön liittyvä ilmiö.”
Noin alkaa tuore pamfletti Tehtävä kulttuurille. Talouden ja kulttuurin muuttuvat suhteet. Kolmentoista kirjoittajan artikkeleista koostuva teos on syntynyt vuosina 2009–2012 toimineessa Suomen Akatemian rahoittamassa Kulttuurin hyötykäyttö -projektissa.
Jo kirjoittajakunnan koostumuksesta voi ennakoida asenteen, joka yhdistää kirjoittajia läpi teoksen artikkelien.
Välillisesti se käy ilmi jo ensimmäisen artikkelin ensiriveiltä: ”Guggenheim-hankkeen puoltajat ovat tarkastelleet kulttuuria ensisijaisesti vaurauden kasvattamisvälineenä, kun taas vastustajat korostavat kulttuuria arvona itsessään.” Rivien välistä voi lukea, kumpi on hyvää ja arvokasta.
No ”puhdas”, itseisarvoinen kulttuuri tietenkin. Ja nykyiset kulttuurihallinnon rakenteet vakansseineen ja valta-asemineen.
Status quo uhattuna
Teatterin tiedotuskeskuksen johtaja Hanna Helavuori kirjoitti Tinfo-tiedotteessa 8.5. teoksesta sitä suositellen:
”Nyt ilmestyi kirja, jota moni on takuulla kaivannut. (—) Kirja antaa kättä pitempää vasta-argumentointiin niiden kanssa, joille kulttuuri rinnastuu yhä enemmän mihin tahansa yritystoimintaan tai joille ns. perinteiset taiteenalat alkavat näyttäytyä epäseksikkäinä ja vanhanaikaisina.”
Helavuorta askarruttaa pamflettiinkin kirjattu kysymys:
Onko luovan teollisuuden agenda vain yksi ohimenevistä hallituksen trendeistä, josta osa kulttuurialaa voi hyötyä, vai onko se osa pidemmän aikavälin strategiaa, jolla heikennetään kulttuurin valtiontuen ideologista perustaa?
Salajuoniteoria epäilee markkinavoimia myös kulttuurihallinnon väen vallinneiden asemien uhkaamisesta. ”Kun kulttuuri liitettiin osaksi innovaatiopolitiikkaa, ryhdyttiin samalla vähättelemään perinteisiä kulttuurisektoreita.”
Toinen kauhukuva on juuri keskeinen ideologinen dogmi, kulttuurin ja taiteen itseisarvoisuuden menettäminen. ”Luovaan talouteen liittymisestä on kulttuurin maksettava se hinta, että kulttuurin ja taiteen erityisyys ja poikkeuksellisuus amputoituvat”.
Tai kuten Tampereen yliopiston mediakulttuurin professori, nuoruudessaan taistolaisaktiivi Mikko Lehtonen uhkakuvan kiteyttää: Kun taidetta ja kulttuuria pidettiin aiemmin itseisarvoina, nähdään ne nyt yhä useammin taloudellisen lisäarvon tuottamisen välineiksi.
Tulen ja veden liitto
Guggenheim-museo ja sen tammikuussa saama tonttivaraus symboloivat pamfletin kirjoittajille epäpyhää allianssia, josta ei vielä takavuosikymmeninä tarvinnut painajaisia nähdä.
”Jos vielä 1980-luvulla kulttuurin ja talouden ajateltiin olevan kuin tuli ja vesi, ja kulttuuriteollisuus tunnettiin lähinnä kirosanana, on luovasta taloudesta, kulttuuriviennistä ja maabrändäämisestä nyttemmin tullut mantroja, Lehtonen tuskailee.
Hän muistuttaa esityksen kulttuuriviennin kehittämiseksi tehneen, kulttuuriministeri Tanja Saarelan (kesk.) asettaman työryhmän esittäneen visionaan, että vuonna 2011 kulttuuri olisi kasvanut tunnustetuksi osaksi suomalaista vientitoimintaa.
Tavoitteena oli kulttuuriviennin arvon kolminkertaistuminen sekä elinkeinorakenteen monipuolistuminen ja työllisyyden vahvistaminen luovien toimialojen avulla. Kulttuurin oli määrä olla tulevaisuudessa selkeästi vahva osa Suomi-kuvaa ja -brändiä.
Aika monen kansalaisen mielestä tavoite oli ehdottoman kannatettava.
Ähäkutti, luova talous!
Tehtävä kulttuurille -kirjan tekijöistä ensimmäisenä mainitun Lehtosen artikkelissa kirjoittaja tuntuu kuitenkin olevan avoimen vahingoniloinen, etteivät suurimmat odotukset – ainakaan Lehtosen esittämien numerojen mukaan – ole toteutuneet.
”Luoviin aloihin kiinnitetyt talouskasvu- ja vientitoiveet vaikuttavat varsin optimistisilta. Alojen osuus uuden arvon tuottamisesta Suomessa on nimittäin vain kolme prosenttia, työllisistä nelisen prosenttia ja julkisista kulutusmenoista noin kaksi prosenttia.”
Lehtoselle ja muille kirjan kirjoittajille luova talous ja kulttuurivienti eivät todellakaan ole mantroja, vaan kirosanoja. Oikeistolaisten salakavalia juonia, jotka tulee yrittää kaikin tavoin mitätöidä.
Tähän työhön on valjastettu kehittynyt työnjako.
Lehtonen ikään kuin jakaa puheenvuoroja muille osallistujille: ”Mirja Liikkasen tähän kirjaan sisältyvä artikkeli osoittaa mielenkiintoisella tavalla, kuinka luovaan talouteen liittyvät uudet taloutta ja kulttuuria koskevat käsitteellistykset alkavat vaikuttaa kansainväliseen tilastointiin ja miten uudet tilastointikäytännöt alkavat tuottaa sellaista todellisuutta, jota luovan talouden puolestapuhujat ovat tavoitelleet.”
M.o.t. Mikä oli todistettava. Juuri tätä varten tämä pamfletti on päätetty laatia.
Ja toteutettu. Suomen Akatemian rahoituksella.
Tehtävä kulttuurille. Toim. Lehtonen Mikko, Valaskivi Katja & Kuusela Hanna. Vastapaino 2014. 347 sivua. Kustantajan hinta 34 euroa.