Hienoja ovat ruotsinkielisen kansallisrunoilijan Johan Ludvig Runebergin (1804-1877) teokset, mutta mitä kaikkea hänen vaimonsa Fredrika saikaan sietää. Mutta näinhän se suuren neron menestysehto sanellaankin: kotona kaiken kestävä kotiäiti, pienen matkan päässä inspiroivat Runebergin nuoret viihdyttävät neitoset.
Panu Rajalan kirjoittama elämäkerta herättää arvuuttelemaan, kuinka usein suuren neron takana on ollut nöyrä, alistuva vaimo. Hyvin usein.
Tänään tunnettujen miesten urakertomukset eivät ole enää miehistä luovaa jumalallisuutta palvovia ihailijakirjoja tyyliin Jean Sibelius. Panu Rajalan kuvauksille Fredrika ja Johan Ludvig Runebergin elämästä löytyy vertailukohtia kosolti. Ensimmäisinä tulevat mieleen aviovaimojen – esimerkiksi Sylvi Kekkosen, Aino Sibeliuksen tai Marjatta Waltari – kyvyt samanaikaisesti alistua ja kyetä luomaan kotiin ymmärtäväinen tunnelma. ”Jotta he saisivat miehensä levottoman sydämen palaamaan harharetkiltään suojaisaan kotisatamaan”, Rajalan sanoin.
Näitä rehellisiä ja kaunistelemattomia miesnerojen kuvauksia lukiessa meissä kaikissa herää jopa feministisiä ärsykkeitä: miten pokkaa on riittänyt oman suuruutensa ylläpitämiseen toisten kustannuksella. Mutta toisaalta: ajat olivat yli 150 vuotta sitten Suomessakin aivan toiset. Tuo naisiin suhtautuva käytöstapa on tänään luettavissa normaaleihin käytöstapoihin yhtä korskeasti enää kehitysmaissa.
Nero tarvitsee muusansa
Runebergin runosuoni sykki ja sai innoituksensa kauniiden naisten läheisyydessä. Paljon Runebergia on tutkittu ja valtava määrä kirjallisuutta on hänestä tehty. Jopa hänen vaimonsa Fredrika on analysoitu ja heidän avioliittonsa havaittu käytännön läheiseksi, ”sopivaksi”. Fredrika oli toki suotuisaa sukua, mutta jopa hänen ulkonäköään on luonnehdittu vähemmän kauniiksi.
Vaimon arkisuus antaa jopa ymmärtää, että Runebergilla oli – jollei pakko niin ainakin – hyvä syy ihastua muihin, vaimoaan ja itseään huomattavasti nuorempiin seurapiirityttöihin. Pitkäaikaisin ja tunnetuin rakkaus Emilie oli runoilijaa parikymmentä vuotta nuorempi. Siinä oli kotivaimon vaikea päästä etulyöntiasemaan, kun nuori ihailijatar kyhnäsi runoilijan kanssa hihitellen yömyöhään saakka jopa Runebergien kotona!
Rakastavaisten lemmenkirjeiden sisältö kertoo molemmin puolisesta kaipauksesta, joka on inspiroinut kansallisrunoilijaamme yhä ylevämpiin taiteellisiin suorituksiin. Toki silloinkin tällaiset suhteet pantiin merkille ja niistä juoruttiin. Niinpä kiintymyksestä tuli vieläkin kiehtovampaa: oli salailtava, tavattava ulkopuolisilta piilossa – paitsi neromme vaimolta!
Paljon kertoo Runebergien avioliiton perusasetelmasta, kun perhe muutti ensimmäiseen Porvoon kaksikerroksiseen puutaloon Krämaregatanilla. Alakerta oli kostea ja pimeä, mihin runoilijan itsensä ei tietenkään ollut soveliasta sijoittua. Sinnepä Fredrika, lapset ja palvelijat asettuivat. Valoisaa yläkerrosta hallitsi tuleva kansallisrunoilija, jossa hän alakerran väen palvelemana tapasi vieraitaan ja toteutti luomistyötään pohjakerroksen häiritsemättä.
Samalla ankara mutta taitava sovittelija
Kuten varsin yleistä oli, Suomen ruotsinkielinen sivistyneistö ui sujuvasti venäläisen vallan kainaloon, kun Ruotsi oli köyhästä, itäisestä maankolkastaan luopunut. Runeberg pujotteli 1800-luvun pyörteissä taitavasti, vältteli niin sanomalehtiteksteissään kuin runoiluissaankin ottamasta jyrkemmin kantaa puolesta ja vastaan.
Ruotsalaista kirjallisuuselämää vastaan hän kyllä uskalsi polemisoida, mutta kotimaisissa kiista-asetelmissa hän livahti mielellään sivummalle. Ylioppilaiden käydessä kapinointiin Ranskan ja Puolan tapausten innoittamina hän ei innostunut.
Omia oppilaitaan kohtaan hän oli jopa moitittavan väkivaltainen, hän vierasti pullikointia. Omat poikansakin hän saattoi heittää kotiovesta ulos pakkaseen, liikoja höyryjä hyydyttämään. Illalla isä saattoi olla taas itse lempeys.
Uskonnon suhteen tuo papillinen runoilijamme oli myös maltin mies. Kun hänen hyvä ystävänsä herännäispappi ja arvostettu runoilija Lauri Stenbäck kääntyi hurskaasta luterilaisuudesta pietismiin, oppiriita oli valmis. Kirjallinen taistelu oli kova, ja varsinkin Pohjanmaalla vapaamielistä luterilaisuutta kohtaan herännyt kritiikki sai suosiota.
Panu Rajala vertailee luterilaisten ja tiukkojen pietistien välejä myöhempiin 1960- ja 1970-lukujen kommunistisiin välienselvittelyihin: taistolaiset, stalinistit, olivat oman aikansa pietistejä. Näkeepä Rajala Stenbäckin ja Runebergin välisissä varsin korrekteissa yhteenotoissa jonkinlaista julkisuushakuisuutta.
Runeberg kritiikin kohteena
Liki huvittavaa on lukea Runebergia kohtaan esitettyä tunnepohjaista palvontaa ja toisaalta hänen eliittiasemansa halveksuntaa. Jopa Väinö Linnakin meni tavallaan halpaan halutessaan korostaa omaa valveutuneisuuttaan. Kyse oli Urho Kekkosen ajalle tyypillisestä radikaalien liehittelystä.
Marxilais-leninistit halusivat romuttaa esimerkiksi lottien arvon, kyseenalaistaa sankaruuden ja isänmaallisuuden. Linna solvaisi, ettei Runebergista saa demokraattia tekemälläkään. No, toisaalta puolestaan presidentti Tarja Halonen (sd.) meni ajatusharhaan ihmetellessään Väinö Linnan naiskuvaa. Tulisiko näiden viisausten seurauksena kirjallisuutemme laatia uusiksi, kuten sama tapana on ollut raamatun ja virsien suhteen? Ajanmukaistaa?
J.L. Runebergin runous on hienoa, aikaa kestävää, ja onneksi sitä ovat suomentaneet todella taitavat kääntäjät. Alkuperäistekstien ymmärtäminen voi kuitenkin olla lähes kaikille ylivoimaista, eikä siinä pakkoruotsi auta eikä riitä. Viimeiset neljätoista elinvuottaan Runeberg eli Porvoossa pahasti halvaantuneena, ja kukas häntä palvelusväen kanssa hoiti ja paapoi: Fredrika Runeberg. Suurmiehestä on tullut Rajalan käsissä myös maanmatonen.
Panu Rajala: Kansallisrunoilija, J.L. Runebergin elämä. Minerva 2020.