Paavo Ahonen on tutkinut Suomen evankelis-luterilaisen kirkon keskeisten toimijoiden näkemyksiä juutalaisista vuosina 1917–1933 ja erityisesti heidän juutalaisvastaisia ajatuksiaan.
Aiemmin aiheeseen on viitattu lähinnä osana muuta historiantutkimusta, ja erityisesti 1920-luvun taitteen juutalaisvastainen ilmapiiri kirkossa on ollut tähän saakka täysin kartoittamatta.
− Tutkimusaineistoni osoittaa, että kirkon piirissä esitettiin jyrkkiäkin juutalaisvastaisia näkemyksiä. Esimerkiksi viisi tuon ajan kuudesta suomenkielisestä piispasta esitti antisemitistisiä ajatuksia ja lähes kaikki keskeiset kirkonmiehet hyväksyivät aikakauden maltilliseen antisemitismiin sisältyvän käsityksen juutalaisten kasvavasta vaikutusvallasta, Ahonen kertoo väitöstiedotteessaan.
Ei irrallinen ilmiö
Ahosen mukaan Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa esiintynyt antisemitismi oli taustaltaan uskonnollista ja sitä perusteltiin osana kristillistä historiantulkintaa, jossa juutalaiset olivat kirouksen alainen kansa. Heitä syytettiin kirkollisessa opetuksessa ulkokultaisesta uskonharjoituksesta jopa Kristuksen tappamiseen.
Vain muutamissa tapauksissa kyse oli puhtaasti poliittiseen tai kansalliseen ajatteluun liittyvästä juutalaisvastaisuudesta, sillä kirkossa tämänkaltaiset modernin antisemitismin käsitykset kytkeytyivät osaksi uskonnollista juutalaiskuvaa.
− Kirkon piirissä ei esitetty rotujen välistä hierarkiaa, jossa juutalaiset olisivat olleet alempi rotu. Juutalaisvastaisia toimia tai juutalaisten elämään vaikuttavia rajoituksia ei myöskään suunniteltu, eikä niihin yllytetty, väittelijä huomauttaa.
Kirkossa ilmennyt antisemitismi oli sidoksissa oman aikansa maailman tapahtumiin, juutalaisvastaisen aatteen liikkeisiin sekä kirkon sisäiseen keskusteluun ja dynamiikkaan.
− Yksikään kirkon keskeisistä toimijoista ei pitänyt itseään antisemiittinä, sillä antisemitismi käsitteenä ymmärrettiin nykyistä rajatummin juutalaisvihana ja poliittisena liikkeenä, joka pyrki rajaamaan juutalaisten oikeuksia, Ahonen selittää.
− Vaikka toisaalta vihanpidosta sanouduttiin selkeästi irti, ei yksikään keskeinen kirkollinen vaikuttaja julkisesti kyseenalaistanut vallitsevaa käsitystä juutalaisten kielteisistä piirteistä ja toimintatavoista, hän jatkaa.
Tutkimuksen lähteinä ovat olleet kirkolliset lehdet, teologinen ja uskonnollinen kirjallisuus ja pienpainatteet, kirkolliset pöytäkirjat sekä piispojen ja keskeisten kirkollisten järjestöjen arkistot.
Paavo Ahosen väitöskirja Antisemitismi Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa 1917–1933 tarkastetaan lauantaina 11. maaliskuuta Helsingin yliopistossa.