Julkisen sektorin jatkuvasti kasvava koko on ongelma paitsi tuottavuuskehityksen, myös julkisen talouden tasapainon näkökulmasta. Suuri julkinen sektori nostaa veroastetta ja syrjäyttää yksityistä taloudellista toimintaa. Julkisen sektorin kasvattaminen pahentaa tätä ongelmaa.
Mutta mikä on keskeinen syy suuren julkisen sektorin ongelmallisuudelle? Se ei ole verotus, vaikka en suhtaudu suopeasti korkeaan veroasteeseen. Ongelman ytimessä on markkinasignaalien puute ja kehnot kannusteet kehittää toimintaa. Ongelma heijastuu myös esimerkiksi työoloihin sekä työvoimakapeikkoihin.
Mietitään esimerkiksi julkista sote-sektoria. Markkinahinnoittelusta ei ole tietoakaan, mikä on osin tarkoitus, kun kyse on universaalista palvelusta. Tästä kuitenkin seuraa, että palvelun tuottavuutta tai todellista kysyntää on vaikea mitata. Tiedämme toki, että vaikka terveyssektorilla ylikysyntä on suurta, koska jonot ovat pitkiä. Tämä ei ole yllätys, sillä puhutaan lähes maksuttomasta palvelusta.
Julkisella sektorilla, varsinkin sote-sektorilla, palkkaneuvottelut ovat yhtä paljon politiikkaa kuin aitoa neuvottelua. Jokainen palkkaeuro vähentää julkisia menoja toisaalla tai nostaa veroastetta. Velkaa kun ei voi tai ei ainakaan kannattaisi ottaa yhtään enempää. Ja kun lisäksi tuottavuutta on vaikea mitata, on tilanne haastava. Yritä siinä sitten neuvotella palkoista. Palkkoja ei ole helppo korottaa, vaikka sille olisi perusteensakin. Terveydenhuollon paljon nykyistä voimakkaampi ulkoistaminen yksityiselle sektorille todennäköisesti auttaisi asiaa – myös tuottavuuden kehittymisen näkökulmasta. Tietysti, jos ulkoistus tehtäisiin “väärin” eli tavoitteet olisi asetettu kehnosti, jouduttaisiin ojasta allikkoon.
Julkisen sektorin johtamisesta (tai johtamisen puutteesta) puhutaan paljon, minkä parantamisella voisikin olla valtavia hyötyjä. Mutta yrityksiin verrattuna julkisen sektorin johtamisesta on tehty vaikeaa. Kannustimia ei tyypillisesti ole tai jos on, ne ovat pahimmillaan todella vinksallaan. Välihuomiona todettakoon, ettei johtajien hyvän tahdon varaan kannata asioiden parantamista laskea. Ihmiset reagoivat kannustimiin.
Toki on todettava, että kun julkisen toimijan tehtävä on riittävän spesifi ja suoraviivainen, on merkittävät tuottavuushyödyt mahdollisia. Esimerkkejä on monia, mutta nostettakoon vaikka verottaja tässä esille positiivisena esimerkkinä.
Syy ei yleensä ole julkisen sektorin johtajissa, vaan järjestelmässä. Julkisella taholla ei ole osakkeenomistajia vaatimassa tehokkuutta. Äänestäjä ei vain ole sama juttu. Sen sijaan on harmaa julkinen taho, joka on enemmän tai vähemmän poliittisessa ohjauksessa. Lisäksi, toimialasta riippuen, on vino pino enemmän tai vähemmän järkeviä säännöksiä, joiden mukaan pitää toimia.
Ei ole helppoa eikä maailmasta varmaankaan löydy maata, jossa julkisen sektorin tehokkuusongelmat olisi pystytty kansallisella tasolla ratkaisemaan.
Mutta että. Keskeinen ongelma on siis markkinasignaalien ja kilpailun puute. Joten mikä ratkaisuksi julkisen sektorin haasteisiin? Markkinaehtoisuuden ja kilpailun lisääminen. Puolustusvoimissa se ei välttämättä ole helppoa tai edes mahdollista, mutta esimerkiksi terveydenhuollossa olisi viljalti mahdollisuuksia.
Itse asiassa terveydenhuollon toiminnan kehittäminen kustannustehokkaammaksi on peräti pakollista, koska väki vanhenee ja siten hoito- ja hoivamenot ovat jyrkässä nousussa edelleen. Julkista taloutta on vaikea sopeuttaa pysyvästi ilman julkisen sektorin tuottavuuden kasvua.
Eli vielä kerran: lisää markkinaehtoisuutta, lisää kilpailua, parempia kannustimia julkiselle sektorille. Tiedän: helpommin sanottu kuin tehty.
Markkinaehtoisesti hyvää uutta vuotta kaikille!
