Näyttelijä Markku Toikka, 71, käsittelee ilmestyneessä elämäkertakirjassaan Erikoisten roolien mies (Otava) myös nuoruudessaan tapahtunutta poliittista osallistumistaan. Hän kertoo osoittaneensa murrosikäisenä mieltään ripustamalla Leninin kuvan huoneensa seinälle, josta neuvostoarmeijaa vastaan aiemmin sotinut isä oli repinyt sen alas.
Markku Toikka kirjoittaa maailman muuttuneen ”ihan täysin” oman sukupolvensa aikana. 1960- ja 70-luvuilla entisten arvojen tilalle tulivat vapaus, veljeys, tasa-arvo ja rauhanliike, joka ”jyräsi ikivanhat käsitykset kodista, uskonnosta ja isänmaallisuudesta”.
Ylioppilasteatterin kisällit -nimisessä ryhmässä Toikka oli voittamassa toisen palkinnon Tampereen spartakiadeilla 1976 tunnetuilla lauluilla, jotka oli sanoitettu uudelleen ”työväenaatteen pohjalta”.
Myöhemmin hän kertoo ajastaan KOM-teatterissa:
”KOMissa julistettiin työväen aatetta ja pidettiin näyttävästi pienempien puolta, mutta palkkaa ei pystytty maksamaan omalle työntekijälle. Voi v—-. Ja vaikka olisin noitunut kuinka monta kertaa tahansa, rahat eivät olisi ilmestyneet tililleni. Piti vain niellä kiukkunsa ja hyväksyä tilanne yhteisen asian äärellä, enhän minä tosin ollut mikään komilainen saarnaaja”.
Toikka kuvailee KOMin Kullervo-esitysten jälkeisiä juhlia, ”joissa riitti taas aatteenpaloa”. Kaisa Korhonen ilmoitti, että ”minä haluaisin nyt laulaa teille” ja aviomies Kaj Chydenius istahti pianon ääreen säestämään. Markku Toikan mukaan ääni kuulosti niin viiltävältä, että hänen oli pakko mennä vetämään happea.
”En kerta kaikkiaan pystynyt osallistumaan sellaiseen uskonnollisrituaaliseen kulttiin… Minulta oli juuri tylsytetty paras terä omasta aatteenmiekastani. Sanat kuulostivat korvissani valheellisilta. Pidin heitä kaikkia teeskentelijöinä. jotka sanoivat toista ja tekivät toista.”
Toikan mukaan olisi ollut mielenkiintoista tietää, miten 1920-luvun Tulenkantajien modernismista päädyttiin 1960-luvun maolaisen kulttuurivallankumouksen modernismiin ja puristiseen taiteeseen. Asioiden kieltämisestä, poissulkemisesta ja oikeaoppisuudesta tuli hänen mukaansa yleinen julistus.
Näitä muureja murtaneen Pete Q -teatteriesityksen jälkeen ”jotkut komilaiset tulivat sanomaan meille, että he olivat päässeet jo tuollaisen lapsellisuuksien yli”.
”Minun on syytä tunnustaa tässä vaiheessa, että olin kyllä itsekin vankkumaton vasemmistolaisen ideologian kannattaja. Hakeuduin osakuntatoimintaan heti valtiotieteelliseen tiedekuntaan päästyäni, ja siellä kaikki oli poliittisesti erittäin värittynyttä. En nyt käyttäisi itsestäni sanaa taistolainen, koska punaisellakin värillä oli sävyjä, mutta asiaan yksinkertaisesti kuului, että kulttuuriväki ajatteli vasemmistolaisesti ja monet myös taistolaisesti”, Toikka huomauttaa.
Toikka kertoo olleensa aina ja olevansa edelleen ”työväenaatteen ihmisiä”. Hän ei sanojensa mukaan haikaillut ”neuvostoliittolaisen kommunismin perään, mutta porvareita ja kapitalismia piti vastustaa, koska kapitalismi oli kaiken pahan alku ja juuri”.
Kommunistien opintopiireissä Toikka kertoo käyneensä muutaman kerran ja muistaa punatukkaisen naisen, joka johti puhetta suuren päällikön elkein. Tunnelma oli hänen mukaansa kuin olisi saapunut johonkin uskonnollisen lahkon istuntoon.
”Sieltä vannotettiin, kuinka sosialismi ja kommunismi ovat ainut oikea vaihtoehto, koska USA ja kapitalismi olivat tuhoamassa kaiken. Monet hankkivat aktivistien sinisen paidan ja lähtivät se päällään stadionille julistamaan pelastusta, mutta siinä kulkivat omat rajani”.