Ekonomisti, kokoomuksen kansanedustaja ja valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen entinen ylijohtaja Juhana Vartiainen kirjoittaa Nykypäivässä otsikolla Palkkaneuvottelut muutoksen edessä. Hänen mukaansa pohjoismaissa 50-70 vuotta sitten luodusta mallista, jossa ammattiliitot ja työnantajajärjestöt hallitsevat palkanmuodostusta työehtosopimuksilla ja koordinoivat neuvottelut keskenään on tultu pitkä tie.
– Työn luonne on muuttunut, inflaatio on alhainen, sosiaaliturva on parantunut ja julkisesta sektorista on tullut merkittävä työnantaja, Juhana Vartiainen kuvailee muutosta.
Hänen mukaansa ympäristön muutokset ovat Ruotsissa, Tanskassa ja Norjassa johtaneet palkkamallin muutoksiin. Yleiskorotuksista on siirrytty yksilöllisiin palkkakeskusteluihin, joita rajaavat työehtosopimuksissa sovitut vähimmäispalkat tai keskimääräiset korotukset. Työntekijät neuvottelevat omista palkoistaan ja yritykset voivat luoda omia kannustavia palkkajärjestelmiä.
– Alhaisen inflaation oloissa on nähty viisaaksi luopua yleiskorotuksista. Kansainväliselle kilpailulle alttiit vientitoimialat määräävät palkkojen nousulinjan ja kuntien ja valtion osapuolet sopeutuvat siihen. Keskusjärjestöt ovat vetäytyneet sopimuksista, jotta vältettäisiin kilpalaulanta korotuksista. Julkisen sektorin korotusvaateet rajataan vientiteollisuuden tasolle, ja kuntien ja valtion työvoiman saatavuudesta huolehditaan yksilöllisillä palkkatarjouksilla eikä yleisillä palkankorotuskampanjoilla – veronmaksajan iloksi.
Kaikki ei kuitenkaan Vartiaisen mukaan ole muuttunut.
– Tärkeintä on työrauhasta sopiminen keskitetysti. Emme toivo ranskalaista maailmaa, jossa tehtaan tai bussiyhtiön työntekijät voivat paikallisesti lopettaa toiminnan lähes milloin vain. Toinen punainen lanka on jonkinlainen palkkavaateiden koordinointi, nykyään vientialojen kesken.
Hänen mukaansa ”olisi mukavaa nähdä Suomen muuttuneen muun Pohjolan mukana, mutta ikävä tosiasia on, että Suomen palkkamalli näyttää lähes museotavaralta”.
– Olemme vieläkin kiinni korkeaprofiilisessa kansallisessa tulopolitiikassa, yleiskorotukset ovat vallitseva toimintatapa, julkisen alan liitot ja vientiliitot eivät ole saavuttaneet yhteisymmärrystä ja julkisalat eivät ole sitoutuneet yhteisiin kilpailukykytavoitteisiin. Tiedossani ei ole toista maata, joissa työehtosopimukset säätelisivät palkkoja yhtä tiukasti yksilötasolla. On mahdollista, että heikko tuottavuuskehityksemme heijastaa tätä kannustinten puutetta.
Viime viikkojen tapahtumat ovat kansanedustajan mielestä testanneet, onko nykyisestä tupomallistamme mihinkään alhaisen inflaation euromaailmassa jossa valuuttakurssi ei jousta jos kustannustaso päätyy liian korkealle.
– Vastaus taitaa olla ikävän selvä jokaiselle. Siksi ei ole vaikea ennustaa, että tulopolitiikkamme on muutosten edessä.
– Jos ammattiliitot toimivat viisaasti, ne luovat itse uudenlaisen palkkakoordinaation, joka paaluttaa viennin kilpailukyvyn korotusten ankkuriksi. Kaikille yleisissä korotuksissa ei oikeastaan enää ole mitään järkeä. Ne olivat perusteltuja 1950-1970 -luvuilla, kun inflaatio oli nopeaa ja vähimmäisturva heikompi. Kun nyt inflaatio on nollan tuntumassa, järkevä yleiskorotusten taso olisi pyöreä nolla. Tanskan ja Norjan tapaan voitaisiin tyytyä määräämään vähimmäisansio ja antaa ihmisten itse sopia palkoista.
Juhana Vartiainen kysyy, kannattaako EK:n ja keskusjärjestöjen enää edes ylläpitää korkeaprofiilista neuvotteluroolia.
– Entä jos jätettäisiin palkkalinjan vetäminen kokonaan teollisuusosapuolille ja luotettaisiin siihen, että muut sopeutuvat? Sopeutumista edesauttaa paikallisen sopimisen lisääminen, joka kuuluu hallituksen avainhankkeisiin ja jota koskeva selvitysmiehen esitys valmistuu lokakuussa.
– Ammattiliitotkin tulisivat huomaamaan muiden Pohjoismaiden tapaan, että niillä on mahdollisuus kukoistaa paikallistasolla – tukemalla jäseniään keskusteluissa ja pitämällä huolen siitä, että henkilökunnan ääni kuuluu työpaikoilla. Valtakunnan asiat voisi sitä vastoin hallitus kernaasti hoitaa, Vartiainen kirjoittaa.