Sata vuotta sitten ei Venäjä-pakotteista eikä vastapakotteista ollut tietoakaan. Elettiin sodanaikaisen elintarvikesäännöstelyn puitteissa ja merkittävä osa Suomen maitotuotteista päätyi Pietariin.
Vaikka hinnat ja vuokrat olivat nousseet, nälkää ei varsinaisesti nähty.
Keski- ja yläluokan pöydissä tutuiksi tulleiden tuontihedelmien saatavuus tosin oli heikentynyt, mutta Krimin omenia, päärynöitä ja rypäleitä saattoi löytää.
Joulunvietossa yhdistyivät perinteet ja uudemmat tavat. Kirkossa käytiin, eikä etenkään maaseudulla taloissa kyläilty pyhänä. Joulupukki vieraili lähinnä varakkaammissa talouksissa.
Etelä-Suomessa pelättiin käynnissä olleen ensimmäisen maailmansodan johtavan zeppeliinihyökkäyksiin, joten katuvalot joko sammutettiin tai pimennettiin ja ikkunat peitettiin. Suomalaisia oli mukana sotatoimissa sekä jääkäriliikkeen että Venäjän armeijan puolella.
Uuden Suomettaren pääkirjoituksen perusteella joulurauha oli sodan keskellä varsin omanlaisensa käsite:
”Pitäisi olla – ellei toteutettuna niin ainakin häämöttämässä – rauhan valtakunta, jossa kansat takovat miekkansa vanteiksi ja keihäänsä viikatteiksi.
Mutta tosiasiallisesti on sotaa ja melskettä ja verisiä vaatteita. Tosiasiallisesti kansojen parhaimmisto viettää rauhan suurta juhlaa juoksuhaudoissa ja leiritulien ääressä. Rauhanylistyksen sijasta kaikuvat jouluyönä pommien räjähdykset. Ja rintamain takana käy voimakkaana, säälimättömänä taistelu siitä kullasta, minkä sota on pannut virtana vuotamaan.”