Valtioneuvosto rahoitti ja Kansallisarkisto toimeenpani uuden Josif Stalinin hirmuhallinnon aikana tuomittujen – teloitettujen ja vankileirien saaristoon poistettujen suomalaisten – laskennan. Seitsemän asiantuntijan tutkijajoukko kertasi Neuvostoliiton erityisen vihan vähemmistöjä kohtaan, mikä yhä jatkuu.
Hiukan yli satasivuinen raportti ei paljoa uutta anna, vaikka tutkimusta suitsutettiinkin sen kestäessä. Uutinen on, että Stalinin käskystä teloittamien suomalaisten määrä on laskennan perusteella osoittautunut arvioitua pienemmäksi. Se ei kansanmurhan syyllisyyttä ja kauheutta millään tavalla pienennä. Lopputulos ei ole vieläkään pilkun tarkka.
Mitkä tekijät aiheuttivat maamiestemme innon yli itärajan? Punakapinan hävinneet pakenivat unelmavaltioonsa – etunenässä johtavat punaiset, eli kapinaan suomalaisia rivi-ihmisiä yllyttäneet. Sisällissodan päätyttyä itään lähteneet olivat punapakolaisia. Seuraavassa aallossa itään houkutteli 1930-luvun lama sekä ryssäviha, jota voi ymmärtää syntyneiden tietojen ja tunteiden avulla. Kommunisteja kohtaan noussut ääriliike karkotti punaisen aatteen kannattajia Suomesta kohti itää vuosina 1930-1934. He olivat loikkareita.
Itään livahtaneet olivat nuorehkoja, elämän koviin realiteetteihin tottuneita, jotka toivoivat löytävänsä paremman tulevaisuuden. Suomen ammattitaidottomia nuoria ei maahan kaivattu. Neuvostoliitto piti tulokynnystä korkealla, itselleen hyödyllisenä pakkotyöläisten hamstraajana.
Hyväntekijöistä kansan vihollisiksi
Sama lama ja sen rinnalla valheellinen propaganda houkuttivat myös tuhansia Amerikan ja Kanadan suomalaisia Neuvosto-Karjalaan. He eivät olleet köyhälistöä, vaan moni toi mukanaan työkoneita, ammattitaitonsa, valuuttaa – jopa perheensä. Varsin lyhyessä ajassa itään lähteneet huomasivat, että paikallinen väestö ja keskushallinto kokivat maahan tulleet vihollisikseen.
Neuvosto-Karjalaan muuttaneiden omaisuus kyllä kelpasi samalla, kun he herättivät kateutta ja vihaa. Ratkaiseva oli vuonna 1935 Neuvostoliitossa voimaantullut käsky. Se määräsi operaation ”Leningradin alueen ja Karjalan puhdistamiseksi kulakeista ja neuvostovastaisista aineksista”. 22 kilometriä leveä rajavyöhyke piti puhdistaa ja karkottaa Petroskoista ”luokkavieraat ainekset”. Kohta vyöhykettä laajennettiin sataan kilometriin ja asukkaat karkotettiin Uralille ja Siperiaan.
Puhdistukset kohdistettiin Neuvosto-Karjalan suomalaisiin, ja johtohenkilöt Edvard Gylling ja Kustaa Rovio julistettiin syntipukeiksi ja erotettiin viroistaan vaarallisina nationalisteina. ”Fasistiseksi spioniksi” ja kansanviholliseksi leimattu Gylling yritti pelastautua katumalla julkisesti. Karjalan entinen päämies teloitettiin kesäkuussa 1938 Moskovassa vakoilusta ja salaliitosta tuomittuna. Menneisyys on yhä tämän päivän todellisuutta!
Viimeinen niitti kaikkien vähemmistöjen tuhoamiseksi oli käsky 00693 laittomista rajanylittäjistä lokakuussa 1937. Siinä määrättiin pidättää loikkarit: NL:n viholliset olivat rakentaneet aktiivisia vakoilu- ja terroristiryhmiä, jotka piti tutkia ja tuhota välittömästi. Neuvosto-Karjalasta muovattiin suojapuskuri länttä vasten.
Kaiketi tutkijoiden keskinäistä…
Mielenkiintoista on raportin sisältämä historiantukijoiden jälkiviisas arvottaminen, mikä ei ole tavanomaisesta poikkeavaa, mutta ulottuu myös kyseessä olevaan selvitystyöhön. Tuoreen raportin eittämätön arvo liittyy sen tuoreisiin tietoihin, mutta kyytiin on laitettu myös niin sanottua tutkijain keskinäistä.
Historiantutkija Hannu Rautkallio vuonna 1995 kirjassaan tokaisi 1930-luvulla tuhoutuneen ”enemmän suomalaisia kuin talvisodassa, arviolta 25 000–30 000 henkeä”. Raportti syyttää häntä liioittelijaksi, vaikka tuhoutunut-termi on moniselitteinen, vuosiluvut myös: ”Ylisuuria arvioita ovat esittäneet muutamat muutkin tutkijat”. Liekö Mainion itsensä heitto, pikaisena turvalauseena muut armahdetaan: ”mutta listaa on turha jatkaa”. Silti Rautkalliota olisi kiittäminen NL:n arkistoissa käyneenä ja muita nopeampana. Lasse Lehtinen on nimennyt hänet historiantutkimuksen Indiana Jonesiksi.
Muistaa täytyy, että Rautkallion ja ”muiden tutkijoiden” halveeraaminen tässä yhteydessä on turha ja ilmentää tutkijoiden halua oman työnsä korostamiseen. Menneisyyteemme liittyvää huitelua saamme lukea tavan takaa kuin eräänlaisena lajityypillisenä ilmiönä.
Mitä mieltä olette vaikkapa seuraavasta. Tieteen luokittelulaitos Helsingin Sanomat julkaisi aikanaan Aleksi Mainion kritiikin Martti Backmanin (tutkiva journalisti ja Suomen Kuvalehden ent. päätoimittaja) teoksen vakooja Zoja Jartsevan elämäkerrasta. Mainio syytti Backmania ammatillisesta leväperäisyydestä, kun tekijä ei ollut läpikäynyt arkistoa: tärkeä dokumentti puuttui. Helppo Backmanin oli puolestaan siihen vastata: ko. dokumentti oli kirjassa jopa kuvana!
Ihmeellinen on raportin otsake: Suomalaisten kohtalot Neuvostoliitossa 1917-1964, vaikka se keskittyykin vain vuosiin 1937-1939. Stalinin tappamien lukumäärään uusi raportti luo lisää tiedollista valoa. Valtioneuvoston rahoittama monivuotinen hankea asiaa ei muuksi muuta: Neuvostoliiton vähemmistöihin kohdistama massamurha on rikos ihmiskuntaa kohtaan.
Suomalaisten kohtalot Neuvostoliitossa 1917-1964. Tutkimushankkeen loppuraportti. Valtioneuvoston kanslian julkaisuja 2025:14. Tutkimusryhmän vetäjä Aleksi Mainio.
