Tasavallan presidentin rooli valtiojärjestelmässä on nostettu keskusteluun. Tämän johtuu siitä, että Suomen Nato-jäsenyyden myötä presidentin rooli vahvistuu. Myös suhteiden hoito Ukrainaan on herättänyt keskustelua. Nyt presidentin valtuudet ovat selkeät. Mutta jos niitä halutaan muuttaa, pitää keskustella koko presidentti-instituution asemasta.
Presidentin nykyisten valtaoikeuksien kehityskaari on historiasta johtuva. Kun Suomesta tehtiin tasavalta, annettiin presidentille vuoden 1919 hallitusmuodossa vahvat valtaoikeudet. Presidentin vallankäyttö oli kuitenkin maltillista ja sopeutui hyvin vallitseviin poliittisiin olosuhteisiin.
Sodan päätyttyä Neuvostoliitto edellytti, että Suomen valtiojohdossa pitää olla henkilö, joka nauttii sen luottamusta. Ensin se oli pääministeri J.K. Paasikivi. Kehitys kuitenkin johti siihen, että presidentistä tuli tuo luottohenkilö. Paasikivi lähti kuitenkin siitä, että hän hoitaa ulkosuhteet ja hallitus kotimaan asiat.
Urho Kekkosen aikana tilanne muuttui varsinkin vuoden 1958 yöpakkashallituksesta alkaen. Neuvostoliitto halusi vaikuttaa presidentin kautta myös Suomen sisäpolitiikkaan. Tämä johti siihen, että vaalituloksista huolimatta presidentti valitsi hallitukset ja luottamusta nauttivat ministerit. Presidentti puuttui syvällisesti sisäpolitiikkaan ja käytti virkanimityksiä vallan välikappaleena. Tärkeintä puolueissa menestyäkseen olikin nauttia Urho Kekkosen ja Neuvostoliiton luottamusta.
Kekkosen kuusi valintaa presidentiksi ja 26 vuoden valtakausi osoittivat, että valtakausien rajaaminen on tarpeen. Ulkopuolisten sekä keskustan K-linjan ympärille syntyneen valtaryhmittymän vaikutus presidentin vaaliin uhkasivat demokraattista valintaa. Presidentin rooli hallituksen muodostamisessa esti demokraattisten eduskuntavaalien vaikutuksen hallituksen kokoonpanoon. Presidenttivaltaisen maan lännettyessä oli luonnollista, että parlamentarismi on vallankäytön lähtökohta.
Näiden haasteiden korjaus alkoi presidentti Mauno Koiviston valtakaudella ja saatiin valmiiksi perustuslakiuudistuksessa 2000. Presidentin valtakaudet rajattiin kahteen. Presidentti valitaan suoralla kansanvaalilla. Vaaleissa suurimman puolueen puheenjohtaja käynnistää hallitusneuvottelut. Presidentin valta- ja nimitysoikeuksia supistettiin merkittävästi. Presidentille jäi ulkopolitiikan johto.
Suomen liittyminen EU:iin nosti esille kysymyksen, onko EU ulko- vai sisäpolitiikkaa. Koska EU hyväksyy laaja-alaisesti maassamme sovellettavaa lainsäädäntöä, katsottiin, että unionipolitiikka ei kuuluu presidentille. Tämän hyväksyminen ei ollut helppoa presidenteille Martti Ahtisaari ja Tarja Halonen.
Kiistakysymykseksi nousi EU:n yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka. Presidentti Tarja Halonen ei noudattanut perustuslakiuudistuksen perusteluiden tulkintaa alan kuulumisesta hallitukselle. Siksi kaikki jäljelle jääneet ongelmakysymykset ratkaistiin perustuslain muutoksella 2011. Vain pääministeri edustaa Suomea EU:n huippukokouksissa ja myös EU:n kokouksissa muiden maiden kanssa. Presidentti tekee päätöksensä myös ulkopolitiikasta valtioneuvoston esittelystä. Jos presidentti ja hallitus ovat erimielisiä, ratkaisee asian eduskunta. Presidentin ja hallituksen on tehtävä tiivistä yhteistyötä presidentin ja hallituksen ulkoasiainvaliokunnan yhteisissä kokouksissa.
Presidentille keskeisiä ovat olleet suhteiden hoito Venäjään, hieman Kiinaan, presidentistä riippuen myös Yhdysvaltoihin (Ahtisaari/Halonen/Niinistö) sekä YK-politiikka. Suomen edustaminen Nato-kokouksissa on uusi nykyisen perustuslain antama merkittävä lisä.
Presidentin valta-aseman rakentaminen vain Venäjä-suhteisiin on ollut ongelmallista siksi, että se hieman muistuttaa Kekkosen ajan hengestä. Presidentin pitää korostaa henkilökohtaisten suhteiden tärkeyttä Moskovaan. Suhteet Washingtoniin ja edustautuminen Natossa luovat jatkossa hyvän tasapainon idän suhteille. Ongelma tulee siitä, että EU-valtiot ovat yleensä edustettuna EU-huippukokousmiehityksellä. Presidentin edustus voi tuntua hämmentävältä. Tätä kuitenkin voidaan selittää Suomen itsenäisyyden ja puolustuksen tärkeydellä ja sillä, että presidentti on ylipäällikkö.
Jos presidentin toimivaltuuksista otettaisiin pois länsisuhteet, voidaan kysyä, siirtyisimmekö tosiasiassa täysin edustukselliseen presidenttiin. Presidenttiä olisi vaikea nähdä enää poliittisena toimijana. Tällöin presidentin suora kansanvaali ei enää olisi perusteltu.
Jos presidentin tehtävä on vain edustaa, voidaan kysyä, eikö olisi parempi siirtyä monarkiaan. Silloin meillä olisi kotimaassakin hyvin koulutettu ja sivistynyt valtionpäämies. Kuningasperheen vaatimaton loisto antaisi hieman glamouria arkiseen elämäämme.
Kuningaskuntaan siirtyminen osoittaisi, että kokoomus oli sittenkin oikeassa valtiosääntökysymyksessä 1919. Mutta meille, jotka olemme ajaneet presidentin valtaoikeuksien supistamista ja parlamentaarista katetta, riittää, että noudatetaan perustuslakivaliokunnan ohjetta. Sen mukaan kynnyksen perustuslain muuttamiseen pitää olla korkea. Nato-jäsenyysprosessi osoitti, että ulkopoliittiset valtasuhteet toimivat nyt hyvin.
