Nobelisti Bengt Holmström puhui Donald Trumpin ensimmäisen presidenttikauden aikaan vakavasti siitä, miten liiallinen avoimuus ja mediaposeeraus tuottaa huonoa politiikkaa. Hän totesi muun muassa Helsingin Sanomien haastattelussa 2018, että läpinäkyvyyden odotus politiikassa johtaa siihen, että ”Kun valokeila ei koskaan sammu, poliitikkojen pitää näytellä koko ajan. Niinpä he näyttävät huonommilta ja epärehellisemmiltä kuin vanhoina hyvinä aikoina.”
Toisena läpinäkyvyyden ongelmana hän mainitsi, että se polarisoi politiikkaa palkitsemalla ehdottomuudesta ja rankaisemalla kompromisseista, kun juuri kompromissin tekeminen olisi olennainen osa järkevää politiikan tekoa.
HS:n toimittaja Saska Saarikoski pohti tuolloin, voisiko ulkoinen uhka saada ihmiset hyväksymään takahuoneneuvottelut.
Nyt olemme tilanteessa, jossa ilma on sakeanaan vaikeita ratkaistavia asioita ja eri tasoisia maailmanpaloja. Tilanne konkretisoi valitettavalla tavalla Holmströmin näkemyksen median valokeilassa toteutettavasta politiikasta, josta muun muassa Donald Trumpin ja Volodomyr Zelenskyin Oval Office -keskustelu oli yksi hämmentävimmistä tilanteista.
Digitaalisten viestintäkanavien kehitys ja algoritmien voima ajoivat ihmiset riippuvaisiksi älylaitteistaan, mikä on ollut ratkaisevaa poliittisen mediaposeerauksen toimivuudelle. Vuosi 2025 on kuitenkin ollut älylaitteiden haittavaikutusten osalta vahvaa heräämisen aikaa.
Vuoden 2024 lopussa Oxfordin sanakirja valitsi vuoden sanaksi aivomätä (brain rot), joka määritellään henkilön henkisen tai älyllisen tilan oletetuksi heikkenemiseksi, etenkin triviaalina tai kyseenalaistamattomana pidetyn verkkosisällön ylikulutuksen seurauksena. Kännykän käyttöön on asetettu lapsille uudenlaisia suosituksia ja rajoituksia. Yhä useampi aikuinen on valikoivampi somen käyttäjä. Moni on jättänyt X-palvelun saatuaan tarpeekseen esimerkiksi trolleista, maalittamisesta tai palvelun omistajasta. Myös Metan muuttunut algoritmiohjaus tai TikTokiin liittyvät tietosuojakysymykset ovat saaneet ihmisiä muuttamaan käyttäytymistään. Huomiotaloutta ja someriippuvuutta pohtinut futuristi Perttu Pölönen on todennut, että keskittymiskyky on uusi supervoima.
Onko turha toive, että heräisimme kohta vaatimaan, että median edessä ilkosillaan keikistely ei enää riitä, vaan että keisarilla pitäisi olla vaatteet ja ettei ole häpeä hyödyntää ammattitaitoisia räätäleitä?
Vaikeiden ongelmien ratkaisemiseksi tarvittaisiin paitsi vahvaa ja rohkeaa johtajuutta, myös tietoperusteista pohdintaa, kompromisseja ja suunnitelmallisuutta. Ehkä saunakamarit ja niissä käytävät keskustelut on jo julkisten toimijoiden tiloista poistettu, mutta olisiko nyt aika, jolloin avoimuudesta tinkimättä, poliittiselta päätöksenteolta voitaisiin vaatia huolellista taustatyötä ja päätöksenteolle voitaisiin antaa valmistelurauhaa?
