On toukokuu 1968. Eletään Prahan kevättä. Helsingissä liikemies Onni Niinikoski selailee Kremlin julkaiseman suomenkielisen Neuvostoliitto-aikakauslehden tuoreinta numeroa ja kiinnostuu siinä julkaistuista ukrainalaisen taidemaalari Juri Himitšin (1928–2003) töitä esittävistä värikuvista.
Jos joku maalaa näin kiinnostavasti, hänen täytyy olla poikkeuksellisen kiinnostava itsekin, Niinikoski päättelee. Toiminnan miehenä hän sanelee saman tien lehden toimitukseen Moskovaan englanninkielisen kirjeen.
– Voinette välittää hänelle parhaat terveiseni ja kertoa hänelle, että hän on tervetullut vierailemaan Helsingissä tänä kesänä, Niinikoski kirjoittaa.
Himitš olisi kenties ollut pian Suomessa, jos Alexander Dubčekin uudistuslinja Tšekkoslovakiassa olisi voinut jatkua. Sitä Neuvostoliitto ei sallinut.
Niinikosken esittämä kutsu oli kuitenkin ehtinyt välittyä Moskovasta Himitšille, joka päätti oitis, että sen tarjoamaan mahdollisuuteen oli tartuttava.
Taiteilija ponnisteli sinnikkäästi asiansa eteen, kulki edestakaisin Kiovan ja Moskovan välillä ja seurasi, kuinka neuvostoviranomaiset pyörittivät ratkaisua kuukaudesta toiseen byrokratiansa rattaissa.
Himitš päätti yrittää. Hän palasi Moskovaan, puhui itsensä miliisien ohi Suomen suurlähetystöön ja huomasi pian esittävänsä asiaansa tupakansavuisessa biljardihuoneessa. Viisumi myönnettiin.
Suomen-vierailun tiellä oli enää synkkämaineisen tiedustelupalvelu KGB:n viimeinen puhuttelu.
– Te voitte kyllä maalata, mutta te ette saa myydä ettekä edes lahjoittaa taulujanne suomalaisille kapitalisteille. Jokainen valmis taideteos on neuvostovaltion omaisuutta, ei suinkaan taiteilijan, joka sen on tuottanut.
Lue Heikki Hakalan koko juttu, miten Himitšin matka sujui ja katso, millaisia tauluja hän Suomesta matkallaan maalaa. Plus-palvelusta, ilmaiseksi kirjautumalla.