Vuonna 399 eaa. Ateenan kansankokous tuomitsi filosofi Sokrateen kuolemaan. Kärkkään keskustelijan rikoksiksi luettiin ’nuorison turmeleminen’ ja se, ettei hän ’kunnioittanut jumalia’.
Sokrateen tuomitsijoilla on seuraajia riittänyt. 16. lokakuuta 2020 Abdouallakh Anzorov leikkasi historianopettaja Samuel Patyn pään irti veitsellä. Opettaja oli käsitellyt tunnillaan sananvapautta ja näyttänyt oppilaille profeetta Muhammedia esittäviä pilakuvia.
Ranskan ulkopuolella läheskään kaikki eivät asettuneet päättäväisesti puolustamaan sananvapautta ja liberaalia demokratiaa. Suomen punavihreän hallituksen riveistä kommentoitiin niin niukasti kuin mahdollista. Sananvapautta ei mainittu. Eräs vihervasemmistolainen politiikan kommentaattori totesi Suomen Kuvalehdessä, että ”Macronin jihad-jahti vieraannuttaa ja radikalisoi musliminuoria entisestään.”
Mitään uutta tässä ei ole. Vuonna 2005 tanskalaislehti Jyllands Postenin Muhammed-kuvista syntyi maailmanlaajuinen selkkaus. Islamilaiset maat vaativat Tanskan hallitukselta anteeksipyyntöä. Tanskalaiset kieltäytyivät. Kuvat julkaistiin pian useissa laatulehdissä ympäri Eurooppaa. Sillä tehtiin selväksi, että sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan keskeinen periaate, josta ei tingitä. Suomessa toimittiin toisin.
Kaikki merkittävät mediatalot kieltäytyivät julkaisemasta kuvia, ja kun pikkuinen äärioikeiston nettisivusto lopulta ne julkaisi, pääministeri Matti Vanhanen pyysi anteeksi, ainoana pääministerinä koko Euroopassa. Myös presidentti Tarja Halonen ja ulkoministeri Erkki Tuomioja pahoittelivat julkaisemista. Eräs kokoomuksen kansanedustaja teki julkaisemisesta tutkintapyynnön poliisille. Saksalaislehti Frankfurter Allgemeine Zeitung kutsui Suomea maaksi, jossa ”on pelkurimaisuuden ja itsesensuurin perinne” – ja oli siinä täysin oikeassa.
Suomi on Pohjoismaista ainoa, jonka rikoslaista löytyy yhä arkaainen jumalanpilkkakriminalisointi. Islanti poisti sen rikoslaistaan vuonna 2015. Suomessa asiasta ei edes keskustella, ja sananvapauden puolustajat ovat kaikonneet olemattomiin muutenkin. Symbolisesti hyvä hetki dekriminalisointiin olisi ollut muutama vuosi sitten, kun kirjailija Hannu Salaman jumalanpilkkatuomiosta tuli kuluneeksi 50 vuotta. Niin, muistatteko, joskus kauan sitten vasemmistolaiset puolustivat sananvapautta.
Kansalaisjärjestöjen ja journalistien pitkän kampanjoinnin tuloksena Britannian kunnianloukkauslainsäädäntöä lievennettiin merkittävästi vuoden 2014. Kanteen menestyminen edellyttää nykyään sitä, että kantaja on kärsinyt todellista, merkittävää haittaa (serious harm). Ero Suomeen on dramaattinen, meillä vastaava lainkohta on edelleen epämäärinen mielensäpahoittamispykälä.
Taikasana ”Vihapuhe”
Olin hetken toiveikas, kun toimittaja Johanna Vehkoo tuomittiin äskettäin kunnianloukkauksesta hänen kutsuttuaan laitaoikeistoaktivistia natsiksi. Britanniassa Vehkoota vastaan nostettu kanne ei olisi menestynyt. Havahduttaisiinko Suomessa vihdoin puolustamaan liberaalia demokratiaa ja sananvapautta? Vaatisivatko journalistit samanlaista lainmuutosta kuin Britanniassa? Turha toivo. Toimittajienkin enemmistö toistelee refleksinomaisesti termiä ”vihapuhe” käytännössä aina, kun sananvapaudesta keskustellaan. Ja mitään muuta ei sanotakaan. Väistämättä tulee mieleen takavuosien kuvaus toimittajista vain yhteen suuntaan laukkaavana sopulilaumana.
Vihapuheen käsite on epämääräinen, eikä sitä löydy lainsäädännöstä. Valtioneuvoston tilaamassa vihapuheselvityksessä ”Viha vallassa” vihapuheeksi luokitellaan esimerkiksi kirosanat kuten ’paska’ ja ’saatana’, samoin ’kyttä’ ja ’reppana’. Tämän myötä vihapuhetta onkin sitten melkein koko suomenkielinen romaanikirjallisuus. Roviolle vaan. Vihapuheen tulkinnanvaraisuus ja epätietoisuus kielletyn ja sallitun rajasta johtaa itsesensuuriin, joka on sensuurin tehokkain muoto. Siitä hyötyvät ne, jotka ovat vallassa eivätkä pidä arvostelusta.
Kaikkein erikoisinta vihapuhehysteriassa on se, että viharikosten määrässä ei ole tapahtunut merkittäviä muutoksia. Rikollisuus yleensäkin on Suomessa ollut laskussa vuosikymmeniä. Helsingin Sanomat uutisoi 4.11.2019 viharikoksista otsikolla ”Poliisille tuli viime vuonna yhä enemmän ilmoituksia seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kohdistuneista viharikoksista.” Jos uutiseen ja asiaan viitsi perehtyä, selvisi, että viharikosten määrä olikin kokonaisuudessaan laskenut merkittävästi, viidenneksellä edelliseen vuoteen verrattuna. Mutta tämäkään ei ole vihapuhehysteriaan vaikuttanut. Kun ideologia ja tosiasiat ovat ristiriidassa, sen pahempi tosiasioille.
Mitä tekee laitaoikeisto?
Hetkittäin voisi luulla, että perussuomalaiset ja kansallismielinen laitaoikeisto yleensäkin olisivat nykyään sananvapauden puolella, toisin kuin menneinä vuosikymmeninä. Mutta jos tarkennamme katsettamme, huomaamme, että jyrkän oikeiston näkemys sananvapaudesta on kovin yksipuolinen. Omia ja samaa mieltä olevia puolustetaan, ei muita. Kritiikin kohteena on lähes aina islam, ei esimerkiksi kristinusko, jonka rekordi sananvapauden vastustajana on yhtä surullinen kuin kaikkien muidenkin uskontojen.
Muutama vuosi sitten itävaltalaisen äärioikeistopuolue FPO:n johtohahmoihin kuuluva Barbara Rosenkranz nosti kunnianloukkauskanteen, kun häntä oli kutsuttu kaappinatsiksi. Tapaus eteni Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen, jossa Rosenkranzin valitus hylättiin. Vinkki politiikan kansallismieliselle oikealle laidalle: Sananvapauden puolustamisenne olisi paljon uskottavampaa, jos puolustaisitte myös eri mieltä olevia, kuten vasemmistolaista toimittajaa Johanna Vehkoota ja esimerkiksi ympäristöjärjestö Elokapinaa, joka ilmaisi mieltään väkivallattomalla kansalaistottelemattomuudella lokakuussa 2020 Helsingissä.
Jos katsomme historiaan, ei ole yllättävää, että todellisia ilmaisunvapauden puolustajia Suomesta ei löydy mistään. Sananvapauden voimakas rajoittaminen on piirtynyt syvälle suomalaiseen yhteiskuntaan. Kyse on pitkän keston historiasta, longue duréesta. Kun Suomi vuonna 1809 irrotettiin Ruotsin yhteydestä, alkoi sadan vuoden ajanjakso, joka erotti meidät Pohjoismaista ja koko Länsi-Euroopasta. Muualla liberaalia demokratiaa ja sananvapautta vahvistettiin hiljakseen askel askeleelta. Tsaarin hallitsemassa Suomessa istuttiin hiljaa. Pieniä säröjä lukuun ottamatta 1800-luku ja 1900-luvun alku olivat Suomessa täyden ennakkosensuurin aikaa.
Vuoden 1917 jälkeenkään tilanne ei ratkaisevasti muuttunut. Muodollinen ennakkosensuuri poistui, mutta ilmaisunvapaus oli monesta syystä surkealla tolalla. Moraalisilla, kansallismielisillä ja uskonnollisilla perusteilla vaiennettiin yhteiskunnallista keskustelua, taidetta ja kirjallisuutta. Laitavasemmistolaista mielipiteenilmaisua hiljennettiin erityislaeilla. Lopulta samoilla laeilla suitsittiin myös äärioikeistoa. Toista maailmansotaa seurasi vankka itsesensuurin aika.
Täyssuomettuneessa Kekkosslovakiassa kaikki oppivat, mistä asioista oli syytä vaieta. Suomettumisen synkimpinä hetkinä ehdotettiin niin sanottujen rauhanlakien säätämistä. Ne olisivat käytännössä kieltäneet Neuvostoliiton arvostelun. Eikä asiaa suinkaan ajanut vain laitavasemmisto. Nykyisen Perussuomalaisten edeltäjä SMP vaati samaa. Neuvostoliiton toimien kritisoiminen olisi ollut sama asia kuin rauhan vastaisten tietojen esittäminen. Rauhanlakien ilmentämä ajattelutapa vaikuttaa yhä keskuudessamme vihapuhehysteriana, kulttuurisen omimisen vastustamisena, ketään ei saa loukata -puuskahteluna ja identiteettipolitiikkaan liittyvänä yleisenä loukkaantumisen ilmapiirinä.
Suomi on Pohjolan Ukraina
Vasta EU-jäsenyyden myötä on liberaali demokratia Suomessa alkanut hiljalleen vahvistua. Mutta kaksikymmentäviisi vuotta on kovin lyhyt aika. Tämä näkyy myös puoluekartalla. Toisin kuin vakiintuneissa demokratioissa, Suomessa ei ole liberaalidemokraattista eduskuntapuoluetta kuten Saksan FDP tai Emmanuel Macronin La République En Marche.
Tsaristinen mentaliteetti piilee syvällä suomalaisessa mielenmaisemassa ja yhteiskunnan kaikilla tasoilla. Surullista kyllä, tämä on täysi näyttö siitä, ettei Suomi ole Pohjoismaa eikä varsinkaan Länsi-Eurooppaa, vaan jonkinlainen Pohjolan Ukraina, epämääräinen kaistale idän ja lännen välissä.
