Itämeren pääaltaan happikatoalueet ovat suunnilleen yhtä suuret kuin syksyllä 2018, jolloin Ruotsin ilmatieteen ja hydrologian laitos arvioi sen historiallisen laajaksi. Selkämerellä ja Perämerellä happitilanne on hyvä, kuten viime vuonnakin, kertovat Suomen ympäristökeskuksen seurantatulokset kuluneelta kesältä.
Merentutkimusalus Aranda ja tänä vuonna rannikkoseurannassa käytetty Kala 6 -alus ovat palanneet elokuun tutkimusmatkoiltaan. Suomen ympäristökeskus tutki matkoilla meren rehevöitymistä, pohjan happitilannetta sekä plankton- ja pohjaeläinyhteisöissä tapahtuneita muutoksia.
Itämeren pääaltaan happitilanne on heikko ja pohjan lähellä liukoisen fosforin pitoisuudet ovat korkeita. Hapettomat ja hyvin vähähappiset alueet ovat suunnilleen yhtä laajoja kuin viime vuonna. Ne kattavat koko Itämeren pääaltaan syvännealueen ja Gotlannin länsipuolen syvänteet. Pääaltaan syvänteiden vesi on nyt hapetonta 70-75 metristä alaspäin.
Lisäksi liukoisen fosforin pitoisuudet pääaltaan syvänteissä ovat aiempia vuosia korkeampia. Hapettomissa olosuhteissa fosfaattifosforia vapautuu pohjasedimentistä ja sitä kertyy syväveteen.
Selkämerellä ja Perämerellä suolapitoisuus on pääpiirteissään edellisvuosien tasolla ja happitilanne hyvä.
Myös Saaristomerellä suola- ja happipitoisuus ovat enimmäkseen viimevuotisella tasolla. Vain Kihdin eteläosissa happipitoisuus on pohjan lähellä jonkin verran alentunut, mikä voi johtua pääaltaan huonosta tilanteesta.
Syksystä 2016 lähtien Suomenlahdelle on kulkeutunut Itämeren pääaltaalta vanhaa voimakassuolaista, vähähappista ja fosforipitoista syvävettä, jonka sysäsivät liikkeelle Itämereen tulleet suolapulssit. Suomenlahden syvillä alueilla pohja kärsii happikadosta aina merialueen itäisiä osia myöten. Tilanne on huonompi kuin viime vuonna vastaavaan aikaan.
Happikatoalueiden laajeneminen näkyy myös Suomenlahden rannikon vakioseuranta-asemilla. Hapettomien pintasedimenttien osuus oli tänä vuonna kolmanneksen suurempi kuin kaksi vuotta sitten.
Pohjaeläimiä löytyi kuitenkin edelleen kahdella kolmasosalla asemista. Pohjaeläinhavaintojen määrän pysyminen ennallaan selittyy SYKE:n mukaan lähinnä sillä, että vuodesta 2008 lähtien Suomenlahden syvillä pohja-alueilla on yleistynyt hyvin alhaisia happipitoisuuksia sietävä vieraslaji, liejuputkimato.
Pintaveden lämpeneminen lisää sinileväriskiä
Ensi kesän sinileväkukintariskin kannalta ratkaisevaa on, kuinka suuri osuus fosforista päätyy veden pintakerrokseen. Se puolestaan riippuu loppusyksyn tuulisuudesta ja tulevan talven jäätilanteesta.
Sinileväkukintojen osalta mennyt kesä ei ollut Suomenlahdella yhtä paha kuin viime kesä. Merialueen rehevyystaso on levämäärää kuvaavien klorofyllitulosten perusteella nyt suurin piirtein samalla tasolla kuin se oli kolme vuosikymmentä sitten.
Suomenlahden kesäiset levämäärät alenivat 2000-luvun alkupuolen huipusta noin vuosikymmenen ajan, kunnes vuonna 2016 suunta kääntyi. Nyt levämäärä on lisääntymässä itäisellä Suomenlahdellakin, jonne kohdistuva ravinnekuormitus on 2000-luvulla pienentynyt enemmän kuin missään muualla Itämeren alueella.
Suomenlahden poikkeukselliseen suolakerrostuneisuus- ja ravinnetilanteeseen johtaneet ilmiöt liittyvät ilmastollisten tekijöiden määräämiin virtauksiin ja Itämeren pääaltaan tilaan. Itämeren pääaltaan tilan kehityksellä on ratkaiseva vaikutus Suomenlahden ravinne-, happi- ja levätilanteeseen. Se tarkoittaa SYKE:n mukaan, että päästöjen vähentämistä tarvitaan edelleen koko Itämeren valuma-alueella.
Itämeren pintalämpötila on kohonnut vuoden 1990 jälkeen lähes kaksi astetta, ja sen arvioidaan kohoavan edelleen ilmastonmuutoksen takia merkittävästi. Tämä kasvattaa tulevaisuudessa sinileväkukintojen riskiä.
– Vesimassan lämpeneminen ja voimistuva kerrostuminen voivat laajentaa pohjan hapettomia alueita, mikä puolestaan kiihdyttää fosforin vapautumista pohjasedimentistä. Lisäksi talvisten vesisateiden on arvioitu yleistyvän ja sen myötä valuma-alueelta huuhtoutuvan mereen entistä enemmän ravinteita, SYKE arvioi.