Kesän kuluessa tuli käytyä muutamalla kirkkomaalla, ja silmäänpistävää oli huolellisuus, joilla sankarivainajien hautoja ja muistomerkkejä hoivataan. Oma sisällissotamme – kukin nimittäköön sitä miten haluaa – on sekin näkyvästi esillä nimiluetteloin ja sodan uhrien kunniaa korostaen, kirkkojemme pääovien edustalla.
Näiden – siis valkoisten ja voittajien – sankaruus ja uhraus isänmaalle korostuivat paatoksen ja ylistyksen tasolle samalla, kun hävinneen osapuolen muistot jäivät myöhemmin syrjemmälle pystytettyjen pystien varassa.
Paljon valkoinen Suomi heitti lokaa hävinneiden niskaan vuosikymmenten ajan. Paljon hävettävää punaiselle kapinoitsijajoukolle voidaankin langettaa: miksi äärivasemmisto aloitti mielettömän vihankylvön, vaikka yhteiskunnalliset olot itsenäistyneessä Suomessa olivat alkaneet tuntuvasti parantua?
Punaiset laskivat omat mahdollisuutensa täysin väärin. Ja kun jopa onnikin oli valkoisten puolella, punaisten vihankylvöä seurasi voittajien kostonkierre: leirit ja teloitukset.
Aapo Roseliuksen sisällissodan myyttejä käsittelevä teos kuvailee paikoin hyvin sarkastisestikin sitä ylistyslaulua, joka aina 1930-luvulle saakka toistaa ja korostaa itsenäisyytemme alun julmaa kahtiajakoa. Lähihistoria oli aluksi voittajien ylvästä itsensä palvontaa, kunnes omahyväinen uho laantui.
Uskomattomia mittakaavavirheitä
Oli voittaneen valkoisen osapuolen yksittäisen vainajan kuolinsyy mikä tahansa – kuula rintaan taistelussa tai umpihumalassa putoaminen hevoskuormasta – hänet nostettiin sankaruuden taivaaseen. Toisin kävi hävinneelle osapuolelle, jota harvennettiin ilman jälkiselvittelyjä.
Noin 70 000 punavangista kuoli yli 12 000, melkoinen suhdeluku maailmankin mittakaavassa. Esimerkiksi Viipurin jo vapauduttua ja taisteluiden päätyttyä linnoitusvalleille ajettiin vielä yli 200 tappion kärsinyttä vihollista, jotka ammuttiin. Myöhemmin määrätyissä tutkimuksissa ei löytynyt ainuttakaan syyllistä.
Sisällissodan voittajien riemu nousi jopa mauttomuuden tuolle puolen. Vuoden 1918 toukokuun kolmantena viikonloppuna sankarivainajia haudattiin tuolloin kymmenillä paikkakunnilla, mutta jotenkin unohduksiin jäi, että samana viikonloppuna teloitettiin vielä yli 500 punavankia. Suojeluskuntalaiset olivat saaneet yksinoikeuden jakaa oikeutta.
Asetelman irvokkuutta kuvastaa se, että kun esimerkiksi Loimaalla em. viikonloppuna haudattiin kolme valkoista sankaria, ja valkoiseen armeijaan oli lähtenyt parikymmentä miestä, niin punaisten riveihin oli liittynyt useita satoja. Sodassa oli kuollut yli 250 miestä ”väärällä puolella”, Roselius kysyykin:
”Loimaan seurakunnan miespuolisesta aikuisesta väestöstä vain muutamassa kuukaudessa joka kahdeksas sai surmansa valkoisten toimesta! He jättivät jälkeensä suuren joukon omaisia ja tuttuja, joille vuoden 1918 kuvaaminen isänmaalliseksi kevääksi olisi ollut irvokasta.”
Kansallinen omatunto heräsi
Vuoden 1918 sodan voittajien muisto- ja ylistysjuhlat ajoittuivat toukokuun 3. viikonlopuille. Nyt oli valkoisten vuoro ylläpitää ja lietsoa vihaa. Hävinneen osapuolen aggressiivinen litistäminen jatkui aina vuoteen 1933, jolloin moni vaikutusvaltainen sotilas ja poliitikko oli valmis pesäeroon siitä.
Vuonna 1933 toukokuussa järjestettiin taas vuoden 1918 vapaussodan päättymisen suurjuhlia ympäri maan, mutta tunnelmat Suomessa olivat muuttuneet. Lapuan liike sekä Mäntsälän kapina olivat takana, ja valtiovalta tehnyt heikentyneeseen IKL:ään selvän pesäeron. Voittajat uhosivat juhlissaan kuten ennen, mutta nyt oli Mannerheimin ja laillisuuden kannalla olleiden vuoro sanoa uhoamiselle enemmän tai vähemmän suorat sanat.
Juhlintaan liittynyt replikointi oli alkanut vaikuttaa siinä määrin jopa vallankaappaukseen johdattelevalta, että Helsingin kaupunki kielsi Kaivopuiston käytön rintamamiesten joukkokokoukseen nurmikon vahingoittumiseen vedoten (!).
Yleisradio puolestaan ei suostunut radioimaan Kansallisteatterin juhlaa, joissa Mannerheim yllätti puheellaan: hän oli pehmentänyt hieman kantaansa punaisten suhteen. Mannerheimin puhe koettiin sivallukseksi valkoisten rintamamiesten radikaalia siipeä kohtaan.
Vähitellen vapaussodan voittajien vihankylvö punaisia kohtaan alkoi hiipua, mutta rinnalle ja tilalle alkoi kehkeytyä kasvava Suur-Suomi –usko sekä viha Neuvostoliittoa kohtaan.
Aapo Roseliuksen valitsemat esimerkit niin yksityisten ihmisten kuin voittajajoukkojenkin kritiikittömästä intoilusta kertovat paljon. Suojeluskunnan saamat valtuudet sotivat kaikkia yksilön kunnioittamisen oikeudellisia periaatteita vastaan. Maan kahtiajakoa ylläpidettiin yli puolitoista vuosikymmentä, eikä ihme, että talvisotaa voidaan tältäkin kannalta katsoa ihmeeksi.
Aapo Roselius: Isänmaallinen kevät. Vapaussotamyytin alkulähteillä. Tammi 2013.
Kirjoittanut: MARKKU JOKIPII