Taisi olla kirjailija Erno Paasilinna, joka 1950-luvulla parahti silloisen sotakirjallisuusinnon suuruutta: ”Kohta ei saa lukeakseen yhtään teosta, jota ei olisi kirjoitettu tykkein, miekkain melskeessä”. Jos hän tänään kuljeskelisi kirjakaupan hyllyjen välissä, hän varmaan puistelisi edelleen päätään. Vapaussotaa, talvi- ja jatkosotaa käydään kirjoissa yhä, eikä rauhaa tunnu tulevan.
Johannes Mäntylä ja poikansa Toivo Mäntylä kävivät sotansa omilla tahoillaan. He edustavat sitä suurta osaa rintamalla palvelleista, jotka eivät paistattele suuren yleisön tietoisuudessa sankaruuden sädekehä otsallaan. Joskus kuitenkin suuresta kuorosta nousee yksinäinen ääni. Isä ja poika Mäntylät löytyivät, kun maitolaiturimaisteriksi nimitetty muistitiedosta kiinnostunut tutkija Jaana Laamanen heidän tarinansa tavoitti.
Ratkaiseva kiinnostuksen käynnistäjä oli Laamasen jutustelu Tuurin kyläkaupan Miljoonakirppiksen kirjoja myyvän kauppiaan kanssa. Laamanen oli kertonut omasta muistiinmerkitsijän työstään ja saanut vinkin Jämsän suunnalla elävästä veteraanista. Niin yhteys Mäntylöiden sotakokemuksiin löytyi.
Kyse ei ollut aktiivisista kirjoittajista, vaan tavallisista maalaismiehistä, joilla ei ole valmiita romaanikäsikirjoituksia tarjottavanaan. Tässä ei nautita marskinryyppyjä tai kesäkuussa 1944 suurhyökkäyksen alkaessa pelata tennistä.
Alkoi Laamaselle ns. normaali projekti, jossa suullinen kerronta siirtyy muistiin. Sitä täydentävät mahdollisimman monet löydettävissä olevat henkilöt, aikoihin, tapahtumiin liittyvä arkistotieto ja saatavilla oleva asiantuntija-apu. Lopullisessa muodossaan tämä kertomus maallikoiden kokemuksista on kuin tilkkutäkki, monenlaisista aineksista koottu.
Kansan kertomaa
Isä Mäntylän sotiminen alkoi itärintamalla 1916 1. maailmansodassa, missä hän suoriutui jääkäriksi ja Suomen yhdeksi vapauttajaksi. Sieltä kutsu kävi talvi- ja jatkosotaan, jossa hän palveli jo ikämiehenä. Jos tarkkaan lasketaan, hän ehti olla useammassakin sodassa, vapaussodan lisäksi 1920 suoritetuissa Petsamon retken turhiksi osoittautuneissa manöövereissä. Niillä kun Suomi ei saanut parannettua Tarton rauhansopimuksen ehtoja.
Tätä ennen hän ehti olla vapaussotaa ennen tapahtuneessa Simon kahakassa, missä suomalainen ”vapaustaistelija” petti toverinsa paljastamalla jääkärien etappipaikan Simossa, Oulun pohjoispuolella. Simon kahakan petturilla nimeltään Heikki Repo oli surkea loppu, mitä ei sanellut valkoinen Suomi koston merkeissä. Hän livahti Suomesta Neuvostoliiton puolelle, jossa päti kuitenkin hänen kohtalokseen Josif Stalinin julma laki: minkään osapuolen petturiin ei ole luottaminen, siksi hänenkin – punauskoisen – tuomio oli teloitus 1936.
Jääkäreistä arvellaan liki joka toisen olleen uskovaisia ja vakaumukseltaan hyvin luotettavia. Heidän vihollisinaan olivat aluksi venäläiset miehitysjoukot, ja vasta keväällä 1918 Vilppulan kahakoissa eteen tulivat maamiehet, kapinaan yllytetyt punaiset suomalaiset. Kovimmat taistelut Johannes koki Tampereen valtauksen yhteydessä.
Poika Toivo Mäntylä aloitti suojeluskuntapoikana 7-vuotiaana, talvisodassa 14-vuotiaana hän palveli jo kuljetus- ja vartiointitehtävissä, sitten viestimiehenä ja jatkoi nuorten miesten tapaan vielä Lapin sodassa. Jatkosodan jälkeen Enontekiöllä perääntyneet saksalaiset haavoittivat Toivoa niin, että sotiminen loppui siihen. Tämän päivän näkökulmasta merkilliseltä kuulostaa se, että vuoden 1945 keväällä hänet kutsuttiin vielä varusmiespalvelukseen Pohjois-Karjalan Kontiorantaan. Olipa palkinto, kun luulisi hänen kohdalleen sotakoulutusta tulleen nautittua jo riittämiin.
Tyyppejä, tarinoita, sovitusta
Toivo Mäntylällä ja muilla aikalaisilla riittää kerrottavaa. Yksi heistä oli pahamaineinen lääkäri Iisakki Rantanen, joka tuli tutuksi, kun Toivon tyrä piti leikata. Pahasuinen julmuri Rantanen oli myöhemmin Turun Keskusvankilan eli Kakolan naapurissa olleessa vankimielisairaalassa, jossa potilaita hoidettiin sähköshokein.
Muuan vartija muistaa, kuinka Rantanen oli saapunut potilaan luokse käsiään hieroen: ”Jaahas pojat, annetaan vähän Imatran voimaa”. Rantanen oli käytöksestään johtuen laitoksen vihatuin mies, joka joutui eroamaan muutamaa vuotta myöhemmin, kun potilaita kuoli vähän liikaa.
Jämsä oli yksi vapaussodan verisimpiä paikkoja, mutta pahin viha tasaantui, vaikka ihminen ei unohda täysin kokemaansa – eritoten jos vaikka perheenjäsenen surmaaja asustaa liki sankarin maineessa lähitienoolla. Jaana Laamanen siteeraa Yle-uutisten kolumnistia Jari Ehrnroothia vuodelta 2018:
”Vaikka punaisen Suomen sosialistinen perintö on väistymässä, monet kulttuurin, tieteen ja taiteen tekijät hakevat siihen yhä positiivista yhteyttä. Ehkä he luulevat, että sosialismi voisi olla oikeudenmukainen ja toimiva vaihtoehto? Tai haluavatko he puhua häviäjien äänellä, koska se nyt vaan on jotenkin eettistä?”
Maitolaiturimaisteri Laamanen on tehnyt suuren työn harsiessaan kokoon yleisölle tuntemattomien Mäntylän isän ja pojan sotatarinat. Siviilielämän käänteet ja yksityiset valokuvakokoelmat herättävät eloon menneet, jotka monet ovat jo unohtaneet. Historia palkitsee voittajat, vaikka hävinneet suomalaiset kokivat saavuttaneensa viime sodissa kuitenkin torjuntavoiton. Tunnelmaa tasaavaa Jämsässä oli, että vuoden 1945 eduskuntavaaleissa sosialistit saavuttivat yli kaksikolmasosaa osaa äänistä. Näin vastakohtaisuudet yhä laimenivat.
Jaana Laamanen: Mäntylät kuudessa sodassa. Bookcover Seinäjoki 2020.