Verkkouutiset

Koulureppu luokkahuoneessa. MARKKU ULANDER / LEHTIKUVA

”Inkluusio ei toimi” – kouluihin halutaan palauttaa pienryhmät

OAJ:n erityisasiantuntija ja kansanedustaja ovat huolissaan luokkahuoneiden rauhattomuudesta.

Kokoomuksen kansanedustaja Timo Heinonen on seurannut keskustelua inkluusiosta huolestuneena. Heinonen on koulutukseltaan kasvatustieteiden maisteri ja ennen kansanedustajan uraansa hän toimi luokanopettajana Lopella.

– Opettajana koulumaailman arki kiinnostaa erittäin paljon ja toki myös omien lasteni kautta. Täytyy myöntää, että olen seurannut huolestuneena kehitystä, johon inkluusio-ajattelu on koulujamme ajanut ja ajamassa. Kaunis ja monessa mielessä kannatettava tavoite on itseasiassa vienyt koulujamme siihen suuntaan, että luokissa ei kukaan enää oikein opi hyvin. Ei he, jotka tarvitsevat syystä tai toisesta erilaista ja eritasoista tukea, mutta eivät enää myöskään muutkaan oppilaat, Heinonen sanoo Verkkouutisille.

OAJ:n erityisasiantuntija Sari Jokinen jakaa Heinosen huolen. Hänen mielestään inkluusiokeskustelu on lähtenyt väärille raiteille. Termi inkluusio ymmärretään hyvin kirjavasti. Jokinen haluaakin selventää sitä, mitä inkluusiolla tarkoitetaan.

– Suuri ongelma on se, että inkluusio ymmärretään väärin. Inkluusio ei ole ylhäältä määritettävä toimintapa. Se on yhdessä sovittava periaate, mutta toimintatavat pitäisi katsoa aina tapauskohtaisesti jokaisen oppilaan kohdalla erikseen. Inkluusio on oppimisen ja osallistumisen esteiden poistamista. Se voi näyttäytyä ihan erilaisena eri oppilaiden kohdalla, Jokinen sanoo VU:lle.

– On esimerkiksi opetuksenjärjestäjiä, jotka sanovat, että koska olemme sitoutuneet Salamancan sopimukseen, meillä ei voi olla autistiluokkia, koska ne ovat inkluusion vastaisia. Näin ei ole eikä pitäisi ajatella. Jollekulle, jolla on autistikirjoon kuuluvia oireita, niin paras luokka työskennellä olisi sellainen, jossa kaikki mahdolliset aistiärsykkeet on riisuttu pois. Isossa yleisopetuksen luokassa tämä ei ole mahdollista. Siksi autismiluokan puuttuminen voi siis jollekin olla oppimisen ja osallistumisen este.

Sari Jokinen viittaa Salamancan sopimukseen, jonka 90 maan hallitukset allekirjoittivat Unescon johdolla vuonna 1994. Sopimuksen tarkoituksena oli poistaa opiskelun esteitä ja se, että erityisen tuen oppilaat voivat opiskella yleisopetuksen ryhmissä. Siinä esiintyi ensi kertaa sana inkluusio. Jokainen valtio on noudattanut sopimustaan omalla tavallaan. Suomalainen tapa on herättänyt viime aikoina paljon keskustelua.

Keskustelu inkluusiosta sai uusia kierroksia viime kuussa, kun Helsingin kaupungin kasvatuksen ja koulutuksen apulaispormestari Nasima Razmyar avasi Helsingin Sanomissa keskustelun inkluusion haasteista. Kouluissa oli hänen mukaansa vaiettu ongelma nimeltä inkluusio.

Myöhemmin opettajat kertoivat omakohtaisesti, miten inkluusio heidän mielestään toteutuu kouluissa. Vastauksista nousi esille huoli siitä, mitä luokkahuoneissa tapahtuu. Vastauksien perusteella monissa luokissa meno on kuin villissä lännissä ja edellytykset oppimiselle ovat haastavat.

Timo Heinonen yhtyy opettajien näkemykseen siitä, että inkluusio ei tällä hetkellä toimi. Järjestelystä kärsivät hänen mielestään kaikki sekä oppilaat että opettajat. Yhtenä suurena syynä sille, että inkluusio ei toimi hän näkee resurssien puutteen ja liian suuret ryhmäkoot sekä sen, että oppilaat, jotka hyötyisivät pienluokkapaikasta eivät sitä saa.

Sari Jokinen jakaa Heinosen ja opettajien näkemyksen. Hänen mukaansa vajavaiset resurssit ja suuret ryhmäkoot tekevät mahdottomaksi sen, että inkluusio onnistuisi. Kummankaan mukaan pienluokkia ei tulisi lopettaa vaan niilläkin on paikkansa kouluissa, joissa inkluusio tapahtuu.

Suomalaisessa opettajankoulutukseen kuului pitkään vain yksi kurssi erityispedagogiikan opintoja. Inkluusion myötä moniin luokkiin tuli oppilaita, joilla oli erilaisia oppimisen haasteita, mutta opettajilla ei välttämättä ollut valmiuksia kohdata oppilaiden haasteita. Sari Jokinen muistuttaa, että se ei ole opettajien syy.

– Kouluun tarvittaisiin asennemuutosta. En syytä opettajia siitä, että opettajilla olisi väärä asenne vaan koko järjestelmän pitäisi toimia niin, että opettajien keskinäistä yhteistyötä osattaisiin arvostaa enemmän, hän sanoo.

Jokinen taklaisi erityispedagogisen osaamisen puutetta muun muassa lisäämällä yhteisopettajuutta. Jokinen esittäää, että erityisluokanopettajat ja erityisopettajat toimisivat yhteisopettajuudessa yleisopetuksen luokissa sekä tarjoaisivat ammattitaitoaan nykyistä enemmän yleisopetuksen opettajien käyttöön.

Timo Heinonen jakaa Jokisen näkemyksen. Hänen mukaansa näyttää siltä, että inkluusion suurin kompastuskivi on vähäiset resurssit ja liian suuret ryhmäkoot.

–Inkluusio ei tällä tavalla toimi. Nyt pitää tehdä yksi korjausaskel ja palauttaa pienryhmiä kouluihin ja myös lisätä tukipalveluiden resursseja. Valitettavasti nyt käy usein niin, että koulujen normaalit tututkaan aiheet ja toiminnot eivät enää toteudu, kun niitä ei vain enää voi toteuttaa, Heinonen sanoo.

Sari Jokinen allekirjoittaa Heinosen näkemyksen liian suurista ryhmäkoista ja resurssien puutteesta. Jokinen perään kuuluttaa sitä, että opettajia pitäisi kuunnella nykyistä enemmän.

– Kuntapäättäjien ja sivistystoimen virkamiesten pitää kuunnella kentältä tulevaa tietoa siitä, miten asiat pitäisi järjestää. Resursseja ei pidä kategorisesti jakaa kaikkialle vaan kohdennetusti sinne, missä niitä tarvitaan.

Uusimmat
MAINOS