EU-kriittisyys ja -vastaisuus ovat kummallisia käsitteitä. Silti niillä määritellään kokonaisten puolueiden, jopa valtioiden, politiikkaa.
Valtion tasolle siirrettynä samanlainen määre olisi valtiokriittisyys, tai Suomen tapauksessa Suomi-vastaisuus. Mäntsälän kunnanvaltuustoon ei taitaisi päästä Mäntsälä-kriittisiä voimia, mutta europarlamentissa Eurooppa-kriittisiä kuuluu olevan.
Olisikin hyödyllistä tietää, mitä EU-kriitikot arvostelevat ja mitä vastaan EU-vastaiset kamppailevat. Ei kai kukaan tosissaan väitä, että unionin 28 jäsenmaata olisivat paremmassa tilanteessa ilman keskinäistä yhteistyötään?
Kahdenvälisesti Suomella ei olisi paljonkaan painoarvoa kauppaneuvotteluissa Kiinan, Yhdysvaltojen ja Brasilian kaltaisten talousmahtien kanssa. Tuskin voisimme vaikuttaa edes siihen, kuinka kuluttajaturvallisia tuotteita Suomessa saa myydä. Mutta osana maailman suurinta sisämarkkina-aluetta meidänkin sanamme painaa.
Unionin politiikan suunnasta, niin kuin aina yhteisten asioiden hoidosta, on useita näkemyksiä. Päävaihtoehdot ovat oikeistolainen politiikka, joka viime vuosina on ollut vallitseva, ja vasemmistolaisempi linja, joka oli vahvimmillaan Suomen EU-jäsenyyden alkupuoliskolla.
Jo viime vuosikymmenellä Euroopan yli vyörynyt oikeistoaalto nosti monissa unionimaissa valtaan oikeistohallituksia ja oikeiston europarlamentin suurimmaksi ryhmäksi. Yhdessä – kuinka ollakaan – pian alkaneen finanssikriisin kanssa poliittisten voimasuhteiden muutos on lähes pysäyttänyt sen Ihmisten Euroopan eli unionin sosiaalisen ulottuvuuden rakentamisen ja vahvistamisen, joka sosialidemokraateille on koko EU:n peruspilari.
Neljä perusvapautta; tavaroiden, ihmisten, palvelujen ja pääoman vapaa liikkuvuus edellyttävät kansalaisille vahvoja sosiaalisia perusoikeuksia. Esimerkiksi lakko-oikeus on sellainen. Samoin sosiaalista ulottuvuutta on kaikki unionin yhteinen työlainsäädäntö.
Vaikka EU:n perusoikeuskirja saatiin osaksi Lissabonin sopimusta 2009, on talous- ja velkakriisin hoito enemmän syventänyt demokratiavajetta ja lisännyt ihmisten turvattomuutta kuin vahvistanut kansalaisten Eurooppaa.
Talouskriisin ratkaisussa unionin ainoalla vaaleilla valitulla toimielimellä eli parlamentilla ei ole ollut roolia. Kriisimaissa valta on EU:n komission ja keskuspankin sekä kansainvälisen valuuttarahaston muodostamalla ”troikalla”, siis demokraattisen päätöksenteon ulottumattomissa.
Troikan valitseman linjan mielekkyyden voi kyseenalaistaa. Tavallisten kreikkalaisten elämän kurjistaminen ei tuo talouskasvua eikä yhtään uutta työpaikkaa. Islanti on esimerkki siitä, että toinenkin tie olisi mahdollinen.
Toivoa herättävästi politiikan suunta Euroopassa näyttää kääntyvän parempaan. Mielipidetiedusteluista voi päätellä, että jo europarlamentin ensi kaudella unionia rakennetaan myös ihmisten, ei vain talouden ja pääoman ehdoilla. Silloin on nostettava esille myös Euroopan keskuspankin EKP:n asema. Inflaation torjunta ei riitä talouskasvua kaipaavan mantereen keskuspankin ainoaksi tehtäväksi.
Kirjoittaja Antti Rinne on Ammattiliitto Pron puheenjohtaja.