Viime viikkojen keskustelun ilmastonmuutoksesta ja ympäristöasioista tiivistää yksi lause: nuoret vaativat ilmastotoimia ja pitävät ilmastonmuutosta vakavimpana tulevaisuuttamme uhkaavana tekijänä. Paitsi, etteivät pidä.
Viime aikoina on levinnyt ikävä tapa vaatia nuorten nimissä asioita, jotka ovat käytännössä suoraan vihreiden puolueohjelmasta. Nuoria on erilaisia, eivätkä meistä kaikki halua toimia keppihevosina eri puolueiden poliittisen agendan ajamiseen.
Minua olisi helppo ymmärtää väärin. Ympäristöasiat ja ilmastotavoitteet ovat näin vaalien alla muodostuneet jopa niin itsestäänselvyydeksi, että perussuomalaisia lukuunottamatta jokainen puolue on korostanut niitä omissa periaateohjelmissaan vaalien alla. Poliittiset nuorisojärjestöt huutavat rinnalla kilpaa emopuolueiden kanssa siitä, mihin suuntaan puolueiden ilmastopoliittisia linjoja tulisi viedä – usein jopa moittivaan sävyyn. Kyse ei kuitenkaan enää ole tavoitteesta vaan keinoista.
Enkä suinkaan vähättele ongelmaa. Kyseessä on totta kai – sekä Suomessa että maailman mittakaavassa – vakavasti otettava ongelma. Aihe kuitenkin realisoituu tarkemmin, kun perehdytään tilastoihin. Suomen osuus maailman kokonaispäästöistä on hyvin pieni: vuonna 2018 Suomen päästöt olivat 55,5 miljoonaa hiilidioksidiekvivalenttitonnia eli 0,15 prosenttia koko maailman 41 miljardin tonnin päästöistä. Suomen osuus maailman hiilidioksidipäästöistä on lisäksi laskenut jo nyt kolmanneksella alunperinkin hyvin pienestä osuudestaan. Suunta on oikea, mutta työmatkojaan autoilevia tai lihaa syöviä suomalaisia voisi kuitenkin jo lopettaa kuristamasta. Luotetaan markkinoihin.
Hyvä ystäväni ja Lahden kokoomusnuorten aktiivi Tatu Haakana totesikin taannoin viisaasti, että ilmastonmuutokseen voimme eniten vaikuttaa valmistamalla ympäristöystävällistä tekniikkaa, myymällä sitä ulkomaille ja kannustamalla muita ottamaan Suomesta mallia. Tämä ei kuitenkaan onnistu, jos tapamme oman kilpailukykymme erilaisin rajoittein jo kotimaassa.
Koko ilmastokeskustelua leimaa loppuen lopuksi kaksinaismoralismi. Tämä kaksinaismoralismi on usein koko suomalaista yhteiskuntaa koskettava paradoksi: kansalaiset vaativat poliitikoilta toimia sellaisten asioiden eteen, joita ei edes kotitalouksissa olla valmiita toteuttamaan. Olisi mielenkiintoista kysyä monelta ilmastolakkoihin osallistuneilta nuorelta, kuinka moni olisi esimerkiksi valmis luopumaan omasta älypuhelimestaan tai moposta ilmastonmuutoksen vuoksi – ja toisaalta kuinka moni vihreä olisi valmis ottamaan kotiinsa ydinvoimalla tuotettua sähköä. Viimeaikaisen uutisoinnin perusteella ei kovinkaan moni.
Tasavallan presidentti Sauli Niinistö kiteytti eilen ajatukseni tulevista eduskuntavaaleista yhteen osuvaan twiittiin. Politiikka on yhteisten asioiden hoitamista, joten kaikista teemoista on uskallettava puhua. Näitä ovat niin talous, ulko- ja turvallisuuspolitiikka kuin sosiaaliturvauudistuskin. Ne kuitenkin muodostavat yhdessä kaiken sen, minkä varaan rakennamme koko yhteiskuntamme tulevaisuuden – yhteistä maapalloa kuitenkaan unohtamatta.
