Ihmisoikeuspuhe on kaikkialla. Ihmisoikeuksia on jatkuvasti puolustettava, sillä niiden katsotaan olevan vaarassa, rapistuvan tai jäävän toteutumatta. Nykyisen hallituksen aikana ihmisoikeuspuhe on lisääntynyt entisestään suomalaisessa politiikassa – ja lähes aina vasemmiston toimesta oikeistoa vastaan. Usein syytökset ilmenevät muodossa, että hallitus rikkoo ”kansainvälisiä sopimuksia” tai YK:n ja EU:n määräyksiä. Tämä kertonee siitä, että ylikansalliset instituutiot ajavat vasemmistolle hyödyllistä politiikkaa.
Yleisvasemmistolainen ymmärrys ihmisoikeuksista korostui hienosti ennen vuoden 2023 eduskuntavaaleja. Kokoomuksen Sture Fjäder kritisoi tuolloin RKP:n Eva Biaudetin halukkuutta työskennellä ”kommunistien” kanssa, koska tämä ehdotti, ettei RKP tekisi yhteistyötä perussuomalaisten kanssa. Biaudetin vastaus oli kiinnostava: ”Jos ihmisoikeudet ovat vasemmistoa, niin olkaamme kaikki vasemmistolaisia!” Biaudet omassa mielessään varmaankin nokkelana vastaheittona tarkoitetussa fraasissa on enemmän totuutta kuin hän itse ehkä ymmärtää.
Kun vastustajien politiikka viedään politiikan ulkopuolelle
Nykyinen ihmisoikeusregiimi ei nimittäin ole syntynyt tyhjästä, joskin tyhjiöstä. Historioitsija Samuel Moyn käsittelee kirjassaan The Last Utopia juuri sitä, miten ihmisoikeudet nousivat ideologiaksi vasta 1970–1980-luvuilla, aiempien kansainvälisten aatteiden romahtaessa. Marxilaisten harhakuvien haihduttua tilalle nousivat ihmisoikeudet uutena utopiana, ja ne täyttyivät matkan varrella uuden vasemmiston eetoksella.
Aiemmin kansainvälinen ihmisoikeuspuhe on lähinnä koskenut maita, joissa heikko oikeusvaltio ja poliittinen järjestelmä ovat johtaneet epäkohtiin ja julmuuksiin. Tämä on kuitenkin muuttunut lopullisesti 2010-luvulla: ihmisoikeusrikkomukset eivät enää viittaa vain diktaattorien mielivaltaan, vaan myös länsimaisen vasemmiston arvoihin perustuvan valtapolitiikan vastustamiseen tai kritisoimiseen.
Kokoomuksen puoluelehden Nykypäivän numerossa 4/2019 Li Andersson (vas.) avasi ”haastajan” roolissa kyseistä valtarakennelmaa varsin kiinnostavalla tavalla. Hän esitti, että vasemmiston ilmasto-, antirasismi- ja ihmisoikeuspolitiikka eivät ole mielipidekysymyksiä, joita oikeistosta käsin olisi mahdollista haastaa. Artikkelia koristaa kuva valistusfilosofi John Lockesta, jonka poliittisten kirjoitusten vaikutus nykymaailman yhteiskunnalliseen kehitykseen on olematon. Logiikka on kuitenkin selvä: oikeiston tulisi hyväksyä vasemmiston jälkimarxilainen politiikka, koska sitä valistusajan filosofit olisivat halunneet.
Ja mikä on Anderssonin pahin pelko? Se, että ”ihmisoikeuksien kunnioittamisesta tulee poliittinen kysymys muiden joukossa.” Toisin sanoen, vasemmiston riveissä pyritään siirtämään yhä useampi asia politiikan ulkopuolelle – loppuunkäsiteltyjen asioiden kansioon. Kun tätä vastustetaan, ovat ihmisoikeudet jatkuvasti vaarassa.
”Oikeuksiin” puettu sosiaalipolitiikka
Ongelma tässä on tietysti se, että poliitikot pystyvät täyttämään käsitteitä millä tahansa ideologisella sisällöllä. Vasemmistoliiton kansanedustaja ja eduskunnan ihmisoikeusverkoston puheenjohtaja Veronika Honkasalo kirjoittaa puolueensa verkkosivuilla, että ”eriarvoistuminen syventää ihmisoikeuksien loukkauksia” ja että eriarvoistuminen on ”uhka ihmisoikeuksien toteutumiselle Suomessa.” Tällaisen logiikan mukaan esimerkiksi markkinaliberaali politiikka voidaan tulkita ihmisvihamieliseksi. Kaavaa voi jatkaa äärettömiin – aina vedoten työhön ihmisyyden ja oikeusvaltion puolesta, vaikka todellisuudessa molempia poljettaisiin.
Vihreiden mukaan verotus turvaa ”perus- ja ihmisoikeuksien toteutumisen.” Myös ”oikeus puhtaaseen, terveelliseen ja kestävään ympäristöön” on puolueen mukaan ihmisoikeus, jolloin myös vihreän politiikan vastustaminen voidaan tulkita ihmisoikeusloukkaukseksi. Ylikansallisella tasolla tästä on jo esimerkkejä: Euroopan ihmisoikeustuomioistuin totesi huhtikuussa 2024, että Sveitsi on rikkonut ihmisoikeuksia, koska se ei ole tehnyt riittävästi ilmastonmuutoksen torjumiseksi.
Ihmisoikeuskonstruktio toimii siis varsin nerokkaalla tavalla: vaikka kyse on pohjimmiltaan sosiaalipolitiikasta, joka rajoittaa kansalaisten vapauksia, sen jatkuvaa laajentamista perustellaan länsimaissa kansan suosiossa olevilla ”oikeuksilla”. Näin sosiaalipolitiikan vastustaminen voidaan kuvata hyökkäykseksi perusoikeuksia tai oikeusvaltiota vastaan, samalla kun lista valtion turvaamattomista oikeuksista kasvaa äärettömäksi.
Sinä päivänä kun kaikki oikeiston vastustamat politiikkatoimet on nikkaroitu ihmisoikeuksiksi, on vallankumous saavuttanut päämääränsä. Toki vielä silloinkin vasemmisto voi esittää, että poliittinen keskustelu on avointa – sattumoisin vain kaikki oikeiston ehdotukset rikkovat neutraaleja ja objektiivisia ihmisoikeuksia.
Totalitarismi lampaan vaatteissa
Hannah Arendt arvosteli jo 1951 ilmestyneessä kirjassaan Totalitarismin synty ihmisoikeuksia juurikin näistä syistä. Hän piti niitä uhkana kansalaisoikeuksille, sekä globaalin totalitaristisen politiikan mahdollistajana. Arendtin mielestä Edmund Burke oli oikeassa arvostellessaan ranskan vallankumouksen ”abstraktit” ihmisoikeudet, jotka verrattuna ”englantilaisen oikeuksiin” eivät perustuneet mihinkään konkreettiseen. Nykyvasemmistolta kuulee usein väitteitä siitä että ”oma kansa ensin”- politiikka olisi syrjivää, mutta Arendtin arvostelun mukaisesti asia on täysin päinvastainen. ”Ihmisyys ensin”- politiikka esittäytyy ainoana oikeana kosmisena järjestyksenä, jota vastaan ei voi asettaa arvostelua eikä rajauksia ja sen ulkopuolella oleminen on mahdotonta. Se, joka saa oikeuden määritellä koko ihmiskunnan lopullisen poliittisen järjestyksen, pyrkii hallitsemaan kaikkia maita ja ihmisiä – ja se johtaa väistämättä globaaliin totalitarismiin.
Miten ihmisoikeus-regiimiä voidaan vastustaa? Yksi keino on jättää keskustelut ”arvoista” sikseen ja myöntää vastustavansa ”ihmisoikeuksia”. Kun sanat on tyhjennetty sisällöstään, on niistä kinasteleminen muutenkin turhaa.
Ihmisoikeus-rumbaan voi lähteä mukaan myös omilla termeillä ja vaatimuksilla. Jos esimerkiksi 25 prosenttia ylittävä tuloveroaste katsottaisiin ihmisoikeusrikkomukseksi, jäisi vasemmiston ideologisiin projekteihin varsin vähän rahoitusta. Politisoituneiden instituutioiden rahoituksen poistaminen tai kokonaan lakkauttaminen olisi tietysti vielä tehokkaampaa.
Tärkeintä on kuitenkin kansallisvaltion puolustaminen. Oikeiston tulisi burkelaisessa hengessä puolustaa suomalaisten oikeuksia ihmisoikeuksia vastaan.
