Jukka Korpelan tutkimus kohdistuu keskiaikaan. Tämän kirjan perusteella voi mainiosti perustella keskiajan olleen pimeä, vaikka toisin on haluttu viime aikoina myös ymmärtää.
Orjakaupan levinneisyys ja sen muodostamat organisaatioketjut hämmästyttävät. Asioita kirjattiin dokumenteiksi aikoina, jolloin paljon tärkeämpääkin olisi voitu panna muistiin ja säilyttää. Esimerkiksi mitä? Ihmisten kohtaloita, henkilötarinoita, yksilön tasolle ulottuvia kertomuksia. Väärin.
Yksilökohtalot eivät olleet merkityksellisiä kuin kauppakirjat ja sen aikaiset veroilmoitusten kaltaiset selvitykset. Sitä paitsi orjiksi pakotetut eivät osanneet kirjoittaa, puhuivat väärää kieltä ja olivat parhaimmillaan pitäessään suunsa kiinni. Kuukausia kestäneen kuljetuksen jälkeen ostajaa kiinnosti enemmän fyysinen kunto, tarkastelu tehtiin kuin kotieläimelle. Kotouttaminen suoritettiin ruoska ja tottele –periaatteella.
Korpela innostui aiheeseensa tutkiessaan Viipurin läänin keskiajan historiaa. Hän alkoi ihmetellä slaavikronikoiden tavan takaa Suomeen tehtyjen sotaretkien yhteydessä toistamia lauseita (”ja tuotiin lukematon määrä vankeja”) ja (”otettiin kiinni ihmisiä”).
Korpela kummasteli käytäntöä. Sen kyllä ymmärsi, että ryöstetään liki kaikki arvokas, jonka saa kuljetettua, mutta minkä ihmeen takia piti ottaa matkaan vielä vankejakin jonnekin nälänhätää kärsivään Novgorodiin?
Sankaritarinoidenkin aihe
Vanhemmat kollegat kertoivat, että selitys oli luonnollinen: suomalaisia raahattiin maatöihin ja palvelijoiksi. Korpelalle paljastui pitkän tutkimuksen, Venäjän, Kaukasian ja Lähi-idän -tutkimusmatkojen jälkeen, että kyse ei ollut suinkaan vain sotaretkien sivutuotteesta, vaan aktiivisesta orjakaupasta.
Varsinaiset markkinat olivatkin paljon kauempana, ja niin hänen päähuomionsa kiinnittyi hyvin kaukaisiin maihin.
Idän orjakauppa -teos on varsin kylmää ja kuivaa luettavaa. Jukka Korpela ei ole runosuoneltaan helmeilevä, mutta mielenkiintoisen maailman hän avaa potentiaalille tarinan kertojille.
Kirjan luettuaan käsittää, miten suuressa ja jatkuvassa pelossa suomalaisetkin ovat lähikansojen tapaan eläneet. Oli kasvoton jostakin ilmestyvä vihollinen, joka poltti asumukset, vei mennessään ja tappoi tunteetta ns. turhat. Metsään paenneet joko menehtyivät tai jäivät kertomaan synkistä kokemuksistaan.
Aihe onkin kiinnostanut kirjailijoita, jotka ovat luoneet suurelokuviksi kasvaneita tarinoita. Niissä vaikkapa kaleeriorjiksi myyty on karannut tai palkittu vapaudella ja kohonnut ihailluksi sankariksi. Sama heijastuu myös kertomuksissa myöhemmiltä ajoilta, jolloin orjaksi luokiteltava katuojan köyhyydestä saattoi nousta vallanpitäjäksi.
Arvotavarana myyty orja oli haluttu, mutta siitä kannatti pitää myös hyvää huolta. Siksi näette tänään monen isäntämiehen omin käsin puunaavan hellästi autoaan. Aikoinaan Mihalon Liettualainen selitti ilmiötä kuin pörssivälittäjä: ne orjat jotka myytiin suoraan välittäjille, päätyivät eunukeiksi, oppineiksi, taiteilijoiksi, oppineiksi ja korkeiksi päälliköiksi kaukaisiin maihin saraseenien pariin – jopa ministereiksikin (!). Sijoitus sekin.
Aikuinenkin orja sulautui täysin uusiin oloihin, sukupolven tai kahden aikana koko menneisyys oli kuin poispyyhkäisty. Älykäs ihminen toi uutta geenistöä ja oli näin eduksi itseään tyhmemmällekin uudelle ympäristölle.
Volga ja sen sivujoet: mahtava kuljetusreitti
Suomalaisia koskettava orjakauppa – siis vienti – suuntautui suurimmalta osin kohti itää ja etelää, vaikkakin myös Ruotsi hyväksikäytti niin suomalaisia kuin karjalaisia omiin tarkoituksiinsa. Kyse siinäkin oli orjuuteen painostamisesta, jollei sitten 1600 luvulla lievennetä termiä sotilaiden pakko-otoiksi vaikkapa 1600-luvulla käydyn 30-vuotisen sodan yhteydessä.
Itäiset suomalaisten naapurit olivat kuitenkin suurimmat ihmisten poiskuljettajat. Hallitsijat, klaanit ja kansallisuudet vaihtuivat, mutta Baltian maat, Suomi, karjalaiset ja monet muut kansallisuudet olivat jatkuvan ihmisryöstön kohteina. On hämmästyttävää se vaivannäkö, joka haluttiin nähdä ihmisten kuljettamisessa kaukaisille orjatoreille.
Raha kuitenkin ratkaisi. Oli kyse tuotteesta, jonka tuotto edellytti suotuisat kuljetusolosuhteet. Pelin säännöt olivat muotoutuneet vuosisatojen kuluessa.
Ei Volgasta ole turhaan sepitetty runoutta, lauluja, legendoja. Sillä on pituutta 3500 kilometriä, 2600 sivujokensa ja muihin jokiin vähitellen rakennettujen yhdyskanavien avulla se muodosti valtavan reitistön läpi Venäjän. Ja vaikka valta jossakin vaihtui, kauppa oli se, joka eli ja yhdisti jopa vihollisiakin keskenään.
Vesiväylät helpottivat kauppatavaran perille viemisessä. Kysyntä oli kova, hinnat nousivat, kun lähestyttiin vaikkapa Krimiä. Suomen Oulusta ihmissaaliin raahaaminen vaikka Novgorodiin oli lämpimäänkin vuodenaikaan melkoinen suoritus. Nykyisin tuo yli 900 kilometrin mittainen automatka oli 600 vuotta sitten jonkin verran vaivalloisempi. Tänään matka Oulusta Krimille autoreitistä riippuen on liki 3000 kilometriä.
Rotu, kunto ja kuljetus sanelivat hintoja
Kuljetusmatkat nostivat hintoja aivan kuin tämän päivän matkanteossa ja tavarantoimituksissa. Kun metsästäjä myi Permistä 40 soopelia kymmenellä ruplalla, Muurmannilla hinta oli jo 25. Sama koski orjia.
Ruhtinas Nogai antoi läheteilleen käskyn ostaa kaksi nemtsityttöä Moskovasta kesällä 1561. Kannaksen tytön hinta oli noussut tuhatkertaiseksi! Tämän päivän raaka-ainekauppa ilmentää samaa.
Arktisilta alueilta tehty orjien kuljetus perustui toivottuihin erityisominaisuuksiin. Massa-artikkeliksi heistä ei ollut, eikä suurtuotantoon tai kaleeriorjiksi kannattanut haalia materiaalia kaukaa.
Vaaleaihoiset naiset ja tytöt olivat etelässä kysyttyjä, mutta tuotteen tuli olla terve ja virheetön. Blondien arvo ymmärrettiin jo tuolloin.
Hallitsijat asettivat turhamaisuudessaan ylellisyystavarat kuitenkin etusijalle. Intiassa kärpännahkamantteli maksoi 250 kultarahaa, kun taas hyväkään orja ei näytä olleet muutamaa kultarahaa arvokkaampi. Muuten: nuoret lapset eivät olleet haluttuja, heidän kuolleisuutensa oli varsin suuri.
Suomi oli orjakaupan kannalta syrjäseutua, liian kaukana ja harvaan asuttu. Ruotsin valtakunta ei käyttänyt termiä orja (mikä on muuten kielellistä sukua sanalle slaavi), mutta toimitti pakolla suomalaisia ja karjalaisia muun muassa ”palkattuihin” kaivostöihin.
Katsoi suomalainen niin itään kuin länteen, luetun perusteella kannattaa olla viisas: en kommentoi.
Jukka Korpela: Idän orjakauppa keskiajalla. Ihmisryöstöt Suomesta ja Karjalasta. SKS 2016.
Kirjoittaja: MARKKU JOKIPII