Meille suomalaisille on jo parin hallituskauden ajan syötetty näkemystä, että hyvinvointiyhteiskuntamme on uhattuna. Työelämän ulkopuolella olevien määrä suhteessa työssä olevien määrään kasvaa ja samaan aikaan yksilön eläkkeellä oloaika suhteessa työelämän pituuteen kasvaa.
Eniten tässä kummastuttaa se, että aivan kuin kaikki olisi tapahtunut yllätyksenä. Näinhän asia ei ole. Väestökehitys ja väestön ikärakenne on ollut tiedossa jo pitkään. Samoin on jo 15–20 vuotta ollut nähtävissä ihmisten muuttoliike ja virta erilaisiin keskuksiin. Yllätyksenä ei olisi pitänyt ainakaan kansallisella tasolla tulla Kiinan, Venäjän, Intian, Brasilian, Indonesian, Aasian tai Afrikan merkityksen lisääntyminen kansainvälisessä taloudessa ja työn tuottajana sekä markkina-alueena.
Kun erityisesti viime vuosikymmenten aikana jokainen maan hallitus on halunnut jättää itsestään muistikuvan kansalaisten hyvää lisänneenä hyvän tekijänä, on veronmaksajien taakkaa lisätty enemmän kuin olisi ollut viisasta ja mihin meillä olisi ollut varaa. Mutta silti välttämättömiä päätöksiä ei synny millään.
Työmarkkinajärjestöt osoittivat todella suurta joustavuutta ja vastuullisuutta sopimalla yrityksestä keskitetyksi työmarkkinaratkaisuksi. Neuvottelujen pohjaksi luotiin neuvottelukehikko, jossa parivuotinen sopimus optiovuosineen on palkansaajan kannalta tasoltaan todella matala.
Mielenkiintoista pohjaratkaisussa on erityisesti se, että vaikka EK on kovin usein ollut kovasti huolissaan kuntasektorin ”palkkajohtajuudesta” ja kuntataloudesta, se kuitenkin halusi saada ratkaisun, joka prosenteiksi muunnettuna ja kustannuksiltaan on kuntasektorilla kalliimpi kuin sen omilla aloilla. Hinta johtuu luonnollisesti siitä, että kunta-alan palkat lähes kokonaisuudessaan ovat teollisuuden palkkoja matalammat.
EK siis halusi käytännössä kunta-alan työntekijöille paremmat ratkaisut kuin teollisuudessa, KT:n tavoite oli vientiteollisuuden taso ja prosenttilinja.
Julkinen sektori ei todellisuudessa ole ollut palkkajohtaja. Kunta-alan palkat ovat matalampia kuin keskimäärin palkat. Eron kaventamiseksi yksityiseen sektoriin, sovittiin vuosia 2003–2007 koskevasta palkkaohjelmasta. Vuosina 2008–2009 toteutettiin valtiovallan tukema kuntien samapalkkaohjelma. Ohjelmat toteutuivat sovitulla tavalla, mutta samaan aikaan yksityisellä sektorilla työnantaja omalla rahallaan toteutti sopimuskorotusten päälle liukumia, jotka olivat samansuuruisia kuin kunta-alan palkkaohjelmat. Näin ollen lopputulokseksi tuli, että palkkojen ero pysyi ennallaan. Onneksi ei enää kasvanut. Julkinen sektori ei tasoltaan siis ole ollut eikä ole millään muotoa palkkajohtaja.
Sopimusneuvottelut ovat lähestymässä maalia. Neuvotteluista on tullut joillakin aloilla erittäin vaikeat. Jos joku keskeinen sopimusala erityisvaatimuksillaan nyt kaataa keskitetyn ratkaisun, on perusteiden oltava poikkeuksellisen vankkoja. On vaikea kuvitella sellaisia.
Olli Luukkainen on opettajien ammattijärjestön OAJ:n puheenjohtaja.