Britannian onnettomuustilastojen mukaan noin 400 henkilöä kuolee vuosittain kylmälle vedelle altistumisen seurauksena. Luku on suurempi kuin esimerkiksi pyöräilyonnettomuuksien tai tulipalojen aiheuttamat kuolemat.
Suurin osa uhreista on alle 30-vuotiaita uimataitoisia miehiä.
Portsmouthin yliopiston professori Mike Tipton kertoo tutkineensa tapauksia jo 1980-luvulla, jolloin kuolemien katsottiin johtuvan pääasiassa hypotermiasta eli ruumiinlämmön laskemisesta vaarallisen alhaiselle tasolle.
Suuri osa tilastoiduista kuolemantapauksista tapahtui varsin nopeasti, Tipton huomauttaa The Conversation -sivustolla julkaistussa kirjoituksessa. Hän hakee selitystä niin sanotusta kylmäshokista.
– Hypotermia johtaa kuolemaan yleensä vasta 30 minuutin jälkeen, joten ilmiö ei pysty selittämään kylmään veteen astuneiden nopeaa lamautumista, Mike Tipton kirjoittaa.
Tutkimusten mukaan kylmään veteen joutuminen aiheuttaa ihmisessä nopean sisäänhengitysrefleksin, joka vastaa noin kahta litraa hengitysilmaa.
Sen yhteydessä havaittu hallitsematon hyperventilointi lisää todennäköisyyttä veden joutumiselle keuhkoihin. Arvioiden mukaan noin 1,5 litraa vettä riittää hukuttamaan keskivertouimarin. Tiptonin mukaan kylmään veteen joutuminen altistaa samalla sydämen valtavalle rasitukselle, mikä voi puolestaan aiheuttaa rytmihäiriötä.
Vaistonvarainen paniikkireaktio
Kylmäshokin luomaa riskiä voi vähentää omalla toiminnallaan. Professori ehdottaa kuutta kolmen minuutin pulikointia vedessä, joiden aikana pää on pidettävä kokonaan poissa vedestä. Menetelmä puolittaa kylmäshokin voiman ja helpottaa hengityksen tasaamista.
Shokki on lisäksi lievempi, jos uimari käyttää kylmä- tai märkäpukua ja astuu veteen hitaasti. Kylmää vettä voi myös roiskutella itsensä päälle ennen uimista.
Tilastojen mukaan noin puolet kylmäshokkiin kuolleista joutui veden varaan vahingossa. Tiptonin mukaan tällaisessa tilanteessa tärkeintä on pysyä ensimmäinen minuutti aloillaan tai tarttua lähellä sijaitsevaan, kellumista tukevaan kappaleeseen.
– Kylmäshokki aiheuttaa vaistomaisen tarpeen uida kovaa ja pärskytellä, mikä on osa ”taistele tai pakene”-stressireaktiota. Tätä vaistoa vastaan pitää taistella ja pysytellä paikallaan, kunnes shokki väistyy ja ihminen pystyy jälleen pidättämään tahdonalaisesti hengitystään, professori Tipton toteaa.