Tunsin Jyrki Lehtolan isän, Aamulehden kulttuuritoimittaja Erkka Lehtolan – vapaamielisen hymyilijän. Jollei poika ole isäänsä parempi, niin ainakin ilkeämpi. Jyrkin esseekokoelma on julkaistu osin Imagessa parin vuoden sisällä. Kohteikseen hän on valinnut tämän hetken tekopyhimpien skribenttien pintapuoliset ajatuksen pökäleet, joilla nämä yrittävät markkinoida itseään oman älynsä sädekehän ylevöittämisellä.
Jyrki Lehtola osaa naurunalaistamisen keinot. Mitä vakavammin joku nykynarsismin riivaama ajattelija parantaa meitä kaikesta synnistä, sitä ironisempaa on Lehtolan tyylittely. Hänellä on selviä epäuskovan piirteitä, mitä enemmän esittelemänsä esseistit meitä pyrkivät ohjailemaan.
Kovin vanhoja hän ei kaivele, sillä Helsingin yliopiston matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan varadekaani Samuli Siltasen Afrikan Tähti –pelin todistamisesta rasistiseksi – yhden outoyksilön paljastamana – on kulunut jo vuosia. Eikä Peppi Pitkätossun isän sukujuurten määrittely enää meitä häiritse. Lehtolalla on tuoretta, siihen antavat tiedotusvälineet materiaalia jota hetki.
Taideyliopistoon ajautunut somalinainen, toisen metsää suojeleva city-ihminen…
Esseiden pilkkakirves hosuu vimmalla, ja osansa iskuista saavat ovat yleisimmin niitä, jotka uskottavan vakavalla naamalla osaavat levitellä omia ennakkoluulojaan. Pahasti saavat siipeensä myös taideyliopistoon pujahtaneet vaalean ruskeat, laajat esseistien ammattikunnan edustajat ja kautta aikain parempaan aina uskovat nuoret. Käyttökelpoista tarjoilevat DDR:ssä dna:nsa perineet myöhemmät vihreät.
Lehtola erkaannuttaa itseään nuorisosta teholla, jota voi verrata kesämökin terassin hyttyskarkottimiin. Nuorisoon kohdistuva pilkka on mannaa joillekin, pilkatuille itselleen se toimii varmistuksena: olen oikeassa
Vastenmielisiä ovat ne, jotka ovat kriisiensä jälkeen etsiytyneet konsulttifirmojen ja mainostoimistojen palvelukseen. He ovat valmiit vastuullisuuden nimissä myymään mitä tahansa tavaraa tai ajattelun tynkää tulevaisuuden pelastuksena: ”millaisia te haluaisitte olla, mikä imartelisi minäkäsitystänne eniten”? Ellun kukoille alkaa olla pian tarvetta.
Keskiäkäisenä valkoisena äijänä Lehtola näkee taakseen. Ei tarvita edes todisteeksi hippi-idiotismia. Nuorison halu kiusata vanhempiaan, opettajia, kirkkoa ja poliiseja on niin kroonista, että Lehtolan ennustus muotoutuu miltei toiveeksi: että nuoriso keksii yhä lisää muualta omaksuttua toimintapuppua. Lopulta se kyllästyy, kun saa tarvitsemansa julkisuuden.
”Sukupolvikinastelun ollessa tulehtuneimmillaan ryömi lehtikasan alta esiin Hesarin toimittaja Pekka Torvinen äidinkielen aine sylissään. Hesari-aineessaan Torvinen uutisoi, että sukupolvet ovat ’väkinäisiä konstruktioita’ ylpeänä siitä, että pystyi tuottamaan kirjoitusta, vaikka näppäimistön päällä oli New Yorker –lehti, josta nuoret helsinkiläiset ovat aina etsineet itselleen käytettyjä ajatuksia.”
Osaa esseisti Lehtola olla myös ikävystyttävä
Lyhyistä olisi tullut kauniimpia. Imagessa julkaistut juttukokonaisuudet ymmärtää, kun pitkä palstatila oli täytettävä. Mutta paikoin Lehtola ylivenyttää omaa tekstiään ja lukijan sitkeyttä, sen jaksamista. Pitkät kertaavat lausemassat panevat koetukselle samalla, kun kirjoittajan taito käy lukukivunkin kautta selville. Hän kyseenalaistaa ns. valtamedian luomat lainalaisuudet ja sen ylimmän luokittelulaitoksen – Hesarin – julistamat ennakkoasenteet.
Sopivat siteeraukset todistavat kuolemattomilta tuntuvat ajatuksen tyngät omiksi irvikuvikseen. Mieli tekisi siteerata itseään pyhää Paavo Haavikkoa: ”Parodia, ne tekevät sen itse”. Osuu kohdalleen. Hannu Mäkelä saa osakseen ivaa, runoilija Risto Rasaa ei Lehtolan tarvitse kuin suorittaa lyhyt tekstivarkaus:
”Linnunäänten joukossa on yksi surullinen. Kun sen erottaa, ei hetkeen kuule niitä muita”.
Nykymenoa pilkkaavan pakinoitsijan esseekokoelman lukijan saattaa paikoin käydä onnettomasti. Pitkästyminen on vaarana, kun teksti saa peitellyn ironian naamioinnissaan liian vakavia piirteitä, kun sivumäärä lähentelee neljää sataa. Lukija on haasteen edessä: kun naurunaiheita ei hetkeen löydä, unohtaa että kyseessä on ammatti-ilkeilijän työnäyte.
Humoristeilla on usein myös naamari, jonka ottavat välillä käyttöön. Uhkasivathan niin Matti Loiri kuin Spede Pasanenkin tämän kirjoittajaa aikoinaan turpaan vedolla. Mitä Jyrki Lehtolaan tulee, sitä hän ei tee. Humoristi muuttuu vaaralliseksi, kun hän vakavoituu. Ja mitä esseihin yleisesti tulee – kun sellaiseen viittaavan vinjetin näen – panen puppusuodattimen maksimiteholle. Peruskysymys maailmanparantajia ajatellessa on: onko narsismi jo orgastista vai orgasmi vain narsistista.
Jyrki Lehtola: Ihan sama. Kirjallisia esseitä. Siltala 2023.
