Sitoutumattomaksi presidenttiehdokkaaksi kannattajakortteja keräävä Ulkopoliittisen instituutin johtaja Mika Aaltola puhui ehdokkaaksi ilmoittautuessaan jälleen toivon politiikasta. Aaltolalle termi merkitsee kielteistä ”suomettumisen häntää”, toivoa siitä, että Venäjän kanssa tullaan lepytellen yhteistyössä toimeen.
– Pitkään korostimme ulkopolitiikassa dialogia ja toivon politiikkaa. Silloin se sananparsi taisi mennä niin, että ”mitä pahaa siinä on, jos on toiveikas Venäjän suhteen”, Mika Aaltola sanoi.
Ilta-Sanomat kysyi Mika Aaltolalta ehdokkaaksi ilmoittautumisen yhteydessä ”edustavatko muut ehdokkaat suomettumisen häntää, kun lähdit ehdolle?”.
– Suomalaisessa ulkopoliittisessa kulttuurissa on paljon piirteitä, jotka liittyvät toivon politiikkaan. Jokainen saa määritellä oman menneisyytensä itse ja miten ajattelu on kehittynyt. Aika yleistä se (toivon politiikka) Suomessa on, mutta itse en sitä edusta.
– Sisäpolitiikkaan ulottuvat Venäjän lonkerot on katkaistava, ja nyt sitä on tehty – on sanktioita, rajaa on tiukennettu, ollaan paremmin kärryillä asioista osittain lehdistön ansiosta, Mika Aaltola vastasi.
Kesäkuisessa twiitissään Aaltola sanoi toivon politiikan olleen ”holtitonta toiveajattelua” Venäjän suhteen.
– Venäjän nähtiin pyrkivän etupiireihin, mutta että oikein sodan avulla, sitä ei haluttu uskoa. Samalla yliarvioitiin dialogin mahdollisuudet.
Kirjassaan Mihin menet Suomi? (Tammi 2022) Mika Aaltola kirjoitti asiasta enemmänkin. Kirja koostuu hänen päiväkirjamerkinnöistään. Niistä seuraavat olivat ennen Venäjän helmikuun 2022 hyökkäystä Ukrainaan:
”Venäjä-riippuvuudet, joista olen jo vuosia muiden asiantuntijoiden kanssa varoitellut, alkavat konkretisoitua. Venäjä on sen kokoluokan toimija, että sen eristäminen on vaikeaa. Hankalaa sanktioiden käyttö oli myös Valko-Venäjän suhteen, vaikka Valko-Venäjä onkin helpompi tehtävä. Maassa varastettiin vaalit, ja se toimii yhä enemmän Venäjän vasallina. Venäjän sanktioiminen veisi Euroopan tosiasioiden äärelle Olemme rakentaneet Eurooppaa Venäjän energian varaan ja olettaneet sen olevan rauhanprojekti. Venäjän taloudellinen patoaminen voi tapahtua vain hyvin olemuksellisen haasteen, kuten sodan, sytyttyä. Koska tähän ei ole valmistauduttu, kipu saattaa tuntua äkillisesti ja saada aikaan rivien rakoilua. Toivon politiikka on tehnyt meistä laiskoja saamaan ennakolta taloamme kuntoon. (21.6.2021)”.
”Berliiniläinen oikeusistuin tuomitsee vankeuteen Venäjän kansalaisen Vadim Krasikovin. Hän salamurhasi Venäjän tiedustelupalvelu FSB:n määräyksestä tšetšeenitoisinajattelijan Berliinissä. Venäjällä niin sanottu likainen sota on aktiivisessa käytössä. Vastustajia salamurhataan, jopa hyvin eksoottisilla aseilla, pelon viestin lähettämiseksi. Mieleen tulee kohu Suomessa, kun turvallisuuskomitea toi joitain vuosia sitten raportissaan esiin sen, että Venäjä voi käyttää salamurhia geopoliittisina keinoina. Asian pitäisi olla päivänselvä. Miksi siitä nousi kohu? Onko suomettumisen häntä, toivon politiikka, tosiaan niin vahva, ettei Venäjän konkreettisella uhalla saa vieläkään spekuloida, luoda skenaarioita tulevaisuuden varalle? Mikä meitä vaivaa, kun rehellisyys ei perikään maata? (15.12.2021)”.
Teoksensa johdannossa Aaltola totesi toivon politiikasta näin:
”Meidän avullamme ja myötävaikutuksellamme myytiin niin sanotusti luottamuksellista Venäjä-suhdetta läntisen Euroopan maille. Neuvostoliittoa koskeva ”taitomme” oli siis vain suuremman pelin määre, eikä mikään erityistaito. Se oli osa Neuvostoliiton geostrategiaa. Käsitys onnistumisestamme jäi kuitenkin elämään myös kylmän sodan jälkeen.
Kylmän sodan lopun henkeen liittyi naiivi uskomus demokratian etenemisestä omalla voimallaan. Samalla luotettiin siihen, että Venäjä muiden Euroopan valtioiden tapaan normalisoituisi, eli luopuisi vaateistaan koskien naapureittensa aluetta. Nämä toiveet otettiin liikaa itsestäänselvyyksinä. Piti vain odottaa, ja edistys veisi parempaan maailmaan. Pelkkä toivo ei kuitenkaan riittänyt. Venäjä alkoi Putinin kaudella keskittää valtaa ja käyttää neuvostopelikirjasta tuttuja metkuja. Se alkoi sitoa itseensä läntisiä toimijoita synnyttämällä korruptiivisia riippuvuuksia ja pitämällä yllä mielikuvaa vääjäämättä vahvistuvasta Venäjästä.
Vääjäämättömyydestä alettiin tehdä hyvettä myös Suomessa. Venäjä oli palannut suurvallaksi ja sen resurssit ja varallisuus voisivat tarjota Suomelle tärkeitä markkinoita. Eihän siinä voisi olla mitään kovin negatiivista, että Suomi satsaisi Venäjä-suhteeseensa. Toisaalta presidentti Sauli Niinistön kaudella alettiin kyllä ymmärtää Venäjän sotilaallinen aktiivisuus. Selontekoihin ja puheisiin alkoi ilmestyä mainintoja synkästä suurvaltakilpailun täyteisestä maailmasta. Myös Venäjän etupiirihavittelu tiedostettiin, mutta Venäjän ei arveltu ottavan sodan aloittamisesta koituvaa riskiä. Arveltiin, että Venäjän parempi sitominen suuriin hankkeisiin, kuten esimerkiksi ydinvoimalayhteistyöhön tai Itämeren kaasuputkiin, vähentäisi sotaisten polkujen mahdollisuutta. Ajateltiin sidosten ja hankkeiden muuttavan Venäjän intressejä, jos ei ehkä Venäjää itseään.
Mutta oliko tämä toivon politiikka sinisilmäistä vakauden kaipuuta maailmassa, joka oli kehittymässä sotaisampaan suuntaan? Jälkiviisaasti on helppo todeta, että Venäjä-riskeihin olisi pitänyt herätä paljon aikaisemmin. Venäjä ei kokenut, että esimerkiksi energiariippuvuuksien synnyttäminen olisi sen geopoliittisesta mahdista pois. Päinvastoin Venäjällä koettiin, että riippuvuudet muuttaisivat ja heikentäisivät länttä. Ajateltiin, että lännen heikkouden lähentyessä tiettyä pistettä Venäjä voisi ottaa käyttöön sotilaallisen mahtinsa.”
2. Pelko yleensä lamauttaa. Saa aikaan holtitonta toiveajattelua. Sitähän se toivon politiikka oli Venäjän suhteen. Venäjä nähtiin pyrkivän etupiireihin, mutta että oikein sodan avulla, sitä ei haluttu uskoa. Samalla yliarvioitiin dialogin mahdollisuudet. Suomi pystyisi…
— Mika Aaltola (@MikaAaltola) June 8, 2023
