Puliukot eivät enää linnusta Alppilan lammikolla, kirjoittaa historioitsija Teemu Keskisarja Ilta-Sanomissa.
Hänen mukaansa 1950-luvulla ihmisraunioita majaili Helsingin rannoilla, metsiköissä ja siltojen alla laumoittain. Moni oli vammainen sotaveteraani. Sosiaalihuolto puuttui ja heillä myytiin lehtiä.
– Varttunut lukijani varmaan muistaa, että Helsingin kantakaupungissa oli 1970-luvulla satapäisiä ihmisroskaläjiä. Jalaton invalidi paskoi ämpäriin. Denaturoitua spriitä naukittiin romumajoissa ja nuotioilla. Pulitytöt huorasivat huikkapalkalla. Pakkasöinä vainajia tuli melkein sodan tahtia, Teemu Keskisarja toteaa.
1960–70-luvuilla sortui asunnottomuuteen paljon työssäkäyviä. Keskisarjan mielestä silloista puliukkovihaa on nykyihmisen vähän vaikea tajuta.
– Yhteiskunta ei todellakaan tyrkyttänyt terapiaa ja kuntoutustukia.
– Juoppous muuttui 1980-luvulta alkaen ”päihdeongelmaksi”. Denaturoimattomasta alkoholista tuli ihmisoikeus. Omatoimileirien tilalle nousivat palvelut. Rangaistukset vaihtuivat etuisuuksiin. Enää eivät puliukot linnusta Alppilan lammikolla, hän kuvailee.
Keskisarja kirjoittaa, ettei kaihoa paluuta säälimättömään irtolaispolitiikkaan.
– Mutta totean, että ulina ”leikkauksista” on tässäkin seikassa aiheetonta. Mistään päihdekohteesta ei ole leikattu penniäkään verrattuna 1970-lukuun, 1950-lukuun tai lähivuosikymmeniinkään. Jok’ikinen tukiverkko on tihentynyt ja kallistunut miljarditolkulla.
– Panostukset eivät vähentäneet ja helpottaneet suomalaisten päihdeongelmia, ainakaan tilastollisesti. Muutos tapahtui näkyvyydessä.