Tietokirjailija, upseeri ja kunnallispoliitikko Jarmo Nieminen jatkaa uudella kirjallaan siitä, millä ensimmäisellään aloitti. Aarresaaret – Helsingin sotilassaarten uskomaton luonto oli WWF:n vuoden 2014 luontokirja. Nyt vuorossa on saarten sotilaallinen historia.
Nieminen valitsi kerrontansa pääkohteiksi Santahaminan, Suomenlinnan ja Vallisaaren, vaikka Helsingin edustalla sotilassaaria on moninkertainen määrä. Vihjanneeko tämä, että kirjasarjalle on odotettavissa jatko-osa tai –osia?
Vaikka vuosisatojen saatossa Helsingin edustan sotilassaaria on käsitelty kovakouraisesti, niiden tunnelma on tänään levollinen. Elämä saarilla on paljolti saanut rehottaa häiriintymättä – toki Santahamina ja Suomenlinna ovat osittaisessa kuluttavassa mutta samalla valvotussa hyötykäytössä. Vallisaari toimii mainiona esimerkkinä siitä, miten edullista luonnolle on, kun ihminen menettää kiinnostuksensa ja hylkää saaren kieltäen kuitenkin pääsyn sinne.
Vihollisen varalta
Nykyisten Kirkkonummen, Espoon ja Helsingin rannikko oli muinaisille viikingeille mainio suoja- ja ryöstelykohde, kun reitti kulki pitkin Suomenlahden pohjoista reunaa. Vantaanjoen suulle vuoden 1550 paikkeilla perustettu Helsinki pyrki kilpailevaksi asuin- ja kauppapaikaksi Tallinnalle, mutta alku oli vaatimaton. Vasta kun kaupunkia alettiin rakentaa Kruunuhaan, Kaisaniemen ja Siltasaaren tienoille, oli syytä tuumailla sen suojaamista ulkopuolisilta.
Santahaminan korkeimmat kalliot nousivat merenpinnan yläpuolelle runsaat 4000 vuotta sitten. Saaren asutushistoria on noin tuhannen vuoden ikäinen. Viikinkien jälkeen hollantilaiset suorittivat vierailuja. Ruotsin ja Venäjän vihollisuudet tekivät elämästä Uudellamaalla hankalaa. Esimerkiksi talvi 1577 oli niin ankara, että tsaari Iivana Julman tataarit hyökkäsivät Suomenlahden yli jäitä myöten ja aiheuttivat laajaa tuhoa. Väkeä vietiin orjuuteen. Vain Helsinki 500 hengen väestöineen säästyi, kiitos kartanoissa majailleen ruotsalaisen sotaväen.
Oli aika tehdä Helsingin ja sen ympäristön turvaksi jotakin. Siitä kehittyi satamakaupunki vasta 1600-luvun puolivälin jälkeen. Saksalaiset kauppalaivat alkoivat pysähtyä Helsingissä matkallaan Pietariin ja takaisin. Helsinki sai tapulioikeudet, ja Ruotsi pani uusmaalaiset ja hämäläiset verolle.
Koska vihollinen tuli meritse, rannikkoa tuli linnoittaa. Se alkoi venäläisten vuoksi. Tsaari Pietari Suuren joukot ottivat Helsingin haltuunsa, mutta ehtivät vasta hätäisesti linnoittaa valtaamiaan saaria muutaman vuoden ajan, kunnes Uudenkaupungin rauha 1721 päätti sotatoimet – vain pariksi kymmeneksi vuodeksi.
Hattujen sodan aikana Santahaminaa alettiin linnoittaa, vasta 1748 ranskalaisten rahoittamana rakennettiin Suomenlinnaa, mistä tuli Ruotsin vastakunnan suurin työmaa.
Nolo loppu Ruotsin vallan ajalle oli Suomen sota, jolloin Suomenlinna menetettiin Venäjälle liki laukaustakaan ampumatta. Helsingin sotilassaarten linnoitustyöt alkoivatkin täydellä teholla 1800-luvun puoliväliä lähestyttäessä, ja nyt oli tosi kyseessä: Pietarin suojaaminen linnoittamalla Suomenlahden rannat.
Helsingin sotilassaaret näyttivät hyötynsä, kun Krimin sodan aikana ranskalais-englantilainen laivasto ei kyennyt valtaamaan Helsingin rantoja, vaikka ampui 17 000 kranaattia kohti päälinnoitusta ja Vallisaarta.
Lentosatama, betoni käyttöön, makean veden tislaamo
Rakennustöissä 1800-luvun lopussa betoni otettiin käyttöön. Tykistö tarvitsi suojakseen valtaisia muureja ja hiekasta kasattuja suojavalleja. Hiekkaa raahattiin saarille jääteitse Santahaminasta. Hiekanajolla Viaporiin kyettiin rakentamaan yli kilometrin mittaista hiekkavallia, jonka korkeus oli kymmenen metriä, harjan leveys 10 ja pohjan leveys 20 metriä. Santahamina oli nimensä veroinen. Hevosia oli vuosikymmenten ajan satoja, hevosmiehiä haalittiin ympäri Suomea.
Venäjän vallan loppuvuosina Suomenlinnaan rakennettiin salainen keisarillisen Itämeren laivaston tislausasema. Se muunsi meriveden makeaksi tislatuksi vedeksi, jota käytettiin alusten höyrykattiloissa ja sähkökäyttöisten sukellusveneiden akkuihin. Tislaamon kapasiteetti oli 37 kuutiometriä vuorokaudessa. Se oli massiivisesti suojattu, tislatun veden säiliöt vetivät yhteensä 300 kuutiota vettä.
Helsingin linnoitussaarien merkitys oli suuri myös maamme itsenäistyessä 1917 ja sisällissodan aikana. Suomenlinna ja Santahamina toimivat punakapinallisten vankileirinä. Santahaminassa sijaitsi lentoveneiden ilmailutelakka. Tykkien määrä kohosi satoihin.
Suomenlinnaa oli rakentamassa tsaarivallan viimeisenä vuotena 1916 runsaat 2000 kiinalaista, joista useilla oli rikollinen tausta. Jarmo Nieminen on liittänyt kirjaansa pahamaineisia kiinalaisia siirtotyöläisiä koskettelevan pehmentävän kuvauksen, jonka eversti Wolf H. Halsti (1905-1985) on kertonut muistelmissaan:
”.. he olivat hiljaista, ystävällisesti hymyilevää väkeä, joka pulisi hillitysti keskenään ja jättivät muut rauhaan. Silkkiä he rakastivat suuresti ja siksi mielellään vierailivat hautausmailla ottaakseen roskalaatikoista talteen seppeleen nauhoja koristeikseen. Näin (Akseli) Gallen-Kallelan Tarvaspään luona (Espoon Laajalahdella) erään, joka kantoi olkapään yli leveätä nauhaa, kuin suurristin nauhaa ikään; siinä oli teksti: ’En sista hälsningar från familjen Johanson’ (Viimeinen tervehdys Johansonin perheeltä). Omien naisten puutteessa he luonnonlakeja totellen panivat täällä alulle melkoisen määrän vinosilmäisiä suomalaisia. Tunnen joitakin ja – vinot silmät tai ei – heistä kaikista on tullut oikein hyviä suomalaisia, niin myös heidän jälkeläisistään.”
Sotilassaaret ovat merkinneet valtavia taloudellisia uhrauksia, turvaa, kuolemaa, uutta elämääkin. Äskettäin käyntikohteeksi avautunut Vallisaari on mainio esimerkki siitä, mitä hyötyä koitui kun sotilaallinen merkitys katosi. Saari – kuten monet muutkin sotilassaaret – ovat saaneet uinua kiellettyinä mutta suojattuina avautuakseen kansalaisille. Toivoa sopii, että ne tulevat kestämään kulutuksen – vaikkapa Vallisaaren arviolta noin tuhannen eri perhoslajin populaatio.
Jarmo Nieminen: Keisarin perintö. Kertomuksia Helsingin sotilassaarten historiasta. Akvarellit Alpo Tuurnala. Gummerus 2016.
Kirjoittaja: MARKKU JOKIPII.