Heinäluoma oli 1970- ja 80-luvuilla valtion nuorisoneuvostossa, joka avasi tien pyhiinvaellusmatkoille Neuvostoliittoon. Tehtiin asiakirjoja, kannanottoja ja yhteistyösopimuksia. Nuoret demarit pistivät välillä hanttiin, kun taistolaiset pyrkivät omimaan ulkopolitiikan teon. Vanhemmat demarit taisivat välillä olla kauhuissaan.
Kerran kolmikko Matti Vanhanen, Markku Kärkkäinen ja Heinäluoma pitivät neuvoa Seurahuoneella vielä 15 minuuttia ennen junan lähtöä Moskovaan. Nuorisojohtajia ärsytti se, että Moskova oli kutsunut ohi virallisen valtuuskunnan Matti Viialaisen matkaan. Kolmikko teki ryhdikkään päätöksen: junassa kökötti vain Viialainen. Neuvottelut jäivät sillä kerralla käymättä, sillä Moskova tuki avoimesti yhtä ääriryhmää.
– En koskaan hyväksynyt sitä. Edustin suomalaisen kansallisen itsemääräämissoikeuden linjaa. En voinut hyväksyä sitä, että neuvostoliittolaiset ottivat kantaa suomalaisten puolesta.
Jälkeenpäin Viialainen tunnustaa, että Heinäluoma on isänmaallinen henkilö. Hänellä oli kanttia sanoa ei.
– Itsenäinen kansa, yhteistyön maailma – ei siihen kuulunut ajattelua, että olemme alistettuja jollekin ulkopuoliselle vallalle tai että jostain ulkopuolelta tehdään meitä koskevia valintoja. Minusta se oli täydellinen itsestäänselvyys, sanoo Heinäluoma nyt kuin retro-tannerilainen. Saman huomaa myös, kun hän lausuu ajatuksia maanpuolustuksestamme ja Suomen toiminnassa rauhan takaajana maailmalla.
Sisältä syöty puolueen puheenjohtaja
Jykevällä Paavo Lipposella ja puolueen puheenjohtajana häntä seuranneella Eero Heinäluomalla on ollut urallaan samanlaisia vaikeuksia. Samoin Jutta Urpilaisellakin. Tiedotusvälineet ovat ottaneet heidät hampaisiinsa, eivätkä omat puoluetoveritkaan ole aina välittäneet tukea. SDP:n puoluesihteeri (2005-2008) ja kansanedustaja Maarit Feldt-Ranta on yksi kirjan koonneen Heikki Saaren antoisimmista haastateltavista.
Feldt-Ranta kuvailee Heinäluoman vaikeita hetkiä puolueensa johdossa varsin selvin sanoin. Osa jäsenkunnasta näytti nauttivan, kun Heinäluoma joutuu tuoreena puoluejohtajana kirjaamaan nöyryyttävän vaalitappion. Kun tämä valmistautuu pitämään puhetta Turun tulevaisuusfoorumissa, hänen odotettiin ilmoittavan pyrkivänsä puheenjohtajaksi seuraavan kesän puoluekokouksessa.
Heinäluoma on taitava puheenpitäjä ja -laatija ja omaa hyvän avustajakunnan. Saaren mukaan moni toimittaja oli kirjoittanut uutisen tilaisuudesta ja Heinäluoman puheesta jo etukäteen valmiiksi. Puhuja kohotti kuulijakuntansa tunnelmat kattoon kuvaillessaan innostustaan ja halua viedä tavallisten suomalaisten toiveita politiikassa eteenpäin. Sitten hän jysäytti pommin:
– Sitten kolikon toinen puoli. Kiistatta olemme kärsineet vaalitappion, ja siihen liittyen on myös uudistustarvetta. Kysymys kuuluu, mikä on puheenjohtajan vastuu ja luottamus tällaisessa tilanteessa?… Minun on syytä ottaa selkeä vastuu vaalituloksesta. Olen päättänyt, että en asetu SDP:n puheenjohtajaehdokkaaksi.
Hienosti toteutettu puhe noudatti puheenpidon dramaturgian perussääntöjä, siinä nostettiin tunnelma korkealle ja – tällä kertaa – jysähdettiin taitavasti kovalle kamaralle. Heinäluoma antoi puolueelleen opetuksen, jonka taustan Feldt-Ranta perustelee: puolue söi puheenjohtajansa sisältä.
Pyrkikö Erkki Tuomioja todella SDP:n hajottamiseen?
Kuten Paavo Lipponenkin muistelmissaan, myös Heinäluoma maalaa puoluetoveristaan Erkki Tuomiojasta aika rujon muotokuvan. Miksi Tuomioja näyttää toiminnassaan omiensa parissa olevan kuin ikuinen vastarannan kiiski, Antti Kalliomäen mukaan vähemmistöveturi – eräänlainen maailman vanhin purnaajateini?
Tuomioja kylvi eripuraisuutta, joka miellytti osaa demarivaikuttajista. Kun Heinäluoma järjesti puoluejohdon neuvottelun, paikalla olivat ainakin puoluesihteeri Feldt-Ranta, puoluevaltuuston puheenjohtaja Matti Ahde, eduskuntaryhmän puheenjohtaja Tarja Filatov ja varapuheenjohtaja Pia Viitanen.
Kokoonkutsuja toivoi saavansa puheenjohtajana kaikkien tuen, muuten työ olisi mahdotonta. Oli eri asia, mitä puoluekokouksessa aikanaan tapahtuu, silloin paikat ovat katkolla. Hän pyysi, että Filatov olisi julkisesti ilmoittanut, että ryhmä tukee puheenjohtajaa. Filatov kuitenkin kieltäytyi. Samaan aikaan Tuomioja vaivihkaa organisoi omaa puheenjohtajakampanjaansa. Kampanjapäällikkönä oli espoolainen Susanna Rahkonen, joka kuitenkin loikkasi vihreisiin.
Tuomioja ajoi kuin kaksilla raiteilla. Hänen argumenttinsa oli, että puolueen puheenjohtaja tulee valita jäsenäänestyksellä. Helsingin Sanomien toimittaja Hanna Kaarto ajoi voimalla Tuomiojan näkökantaa. Miksi, se ei lukijalle valkene. Tulipa Heinäluoma tilanteessa siihen johtopäätökseen, että Tuomiojan toimissa eli hajaannuksen siemen.
Myöhemmin Tuomioja järjesti Kulttuuritalolla vaihtoehtokokoontumisen ”Vapaus valita toisin”. Mukana oli myös vihreitä ja vasemmistolaisia vaikuttajia.
– Vaistosin Tuomiojassa ahdistuneisuutta ja huomasin uuden tien etsintää, kuvailee vasemmistoliiton kansanedustaja Kari Uotila jälkeenpäin.
Liisa Jaakonsaari ei usko Tuomiojan pyrkineen todella perustamaan uutta puoluetta.
”Auktorisoidut” vaan ei persoonalliset muistelmat
Vahinko, että Heinäluoma on niin kiireinen, ettei hän kyennyt kirjoittamaan kirjaansa itse. Nyt se koostuu kyllä perusteellisista haastatteluhetkistä itse kohteen kanssa ja yhdeksän avainhenkilön repliikeistä.
Tässä suhteessa teos jää mielenkiintoisista tilannekuvauksista huolimatta ulkopuolisen toimittajan kokoamaksi kertomukseksi. Mitä jos kirjan kokoaja olisi edes kiusallakin pyrkinyt haastattelemaan Tuomiojaa, Lipposta, Vanhasta, vaikkapa presidentti Halosta? Ehkäpä pyrki…
Eero Heinäluomassa on sen verran jytyä ja rohkeutta, että jos hän olisi innostunut kirjoittamaan teoksen itse alusta loppuun – vaikka ulkopuolisen sparraajan yllyttämänä – lopputulos olisi ollut enemmän Heinäluomaa itseään. Rentona sanailijana hän on erinomainen kirjoittaja, puheniekkanakin mukava kuunneltava, vaan ei mikään moottoriturpa.
Heikki Saari: Eero Heinäluoma. Tasavallan vahva mies. Minerva 2013.