Yhdessä runoilija Tommy Tabermannin kanssa he viimeistelevät tulossa olevaa levyä. Hectorin on vienyt hoitoon ”tuolileikki”: Yleisradio, perhe, keikkailu, biisien teko, levytykset. Onneksi vaimo oli psykiatriaan erikoistunut sairaanhoitaja, ja mestarirunoilija sai lähetteen rauhoittamoon.
Heikki Harman eli Hectorin muistelmat päättyy juuri tuohon vuoteen 1979.
Kirja on mainio siivu suomalaisen kevyen musiikin historiaa, mutta erinomainen opaskirja niille, jotka haluavat tutustua taiteilijaelämän houkutuksiin ja hullutuksiin. Siihen liittyvää tautitilaa ei silloin kutsuttu vielä nimellä burnout, mutta kaiketi juuri tuosta oli kyse.
Tuolla vuosikymmenellä Hector teki – pääosin sanoitti, sävelsi, sovitti ja esitti – yhteensä kahdeksan omaa lp-levyä vuoden välein. Lisäksi hän osallistui monen levyn tekoon esimerkiksi Cumulus-yhtyeen jäsenenä.
Tiivis työ- ja vapaa-ajan tahti alkoivat sekoittaa päätä, joka myöhemmin alkoi kyllä selkiintyä.
Aluksi vailla identiteettiä
Nuorena kuuluisuuteen pulpahtaminen ei tunne eroa, oletko mäkikotka, missi, hippi tai öljyvärimaalari. Kun suuri voitto yllättää, alkaa tulla kutsuja kaikkiin kohtalon suuntiin. Niiden ajankäyttöä rasittava määrä kasvaa, ja riskit kumuloituvat miellyttävän tuntuisiin houkutuksiin.
Palkkasoturin esittäjänä maineeseen noussut trubaduurimme kuvaa hienosti, miten nuorta viedään pakosta ja ihan omasta halustakin. Ensin Hector oli maihinnousutakkeineen enemmän kuin trubaduuri, sitten kuin Beatles, myöhempinä vuosinaan vielä enemmän kuin David Bowie ja nyt lopulta lierihattu-Hector, oma itsensä?
Kun hän ”erehtyi” yhdellä levyllään esiintymään liian mystikkona ja velhomaalailijana, vasemmistolaiset tajuntatyöläiset opastivat hänen lipsahtaneen luvattomille teille. Tämä ei käännyttänyt Hectoria, mutta pani varuilleen.
Ehkä sen seurauksena kerran haastatellessani häntä, Hector loihe lausumaan tapaamisemme päätteeksi: ”Onhan mulla sitten mun Lenin”. Oli yhtä vaikea ilmeettömästi olla kuolematta nauruun, kuin helppoa jättää sitä pois Uuden Suomen sivuilta.
Liian vanha sivariksi
Yli 26-vuotiaalle taiteilijalle ei voi suositella asepalvelukseen menoa. Sama koskee myös siviilipalvelusta, koska itsenäistynyt ja itsestään ylpeä julkisuuden hemmottelema ei muiden käskytettäväksi enää taivu.
Hector kuvaa hyvin lyhyesti oloaan siviilipalvelusmiehenä, mikä saa melko tavanomaiset monesta kirjasta tutut muodot. Kysehän on vastenmielisestä pakko-oleskelusta korvauksena siitä, että selviää aseelliseen palvelukseen verrattuna paljon helpommalla. Mutta helppoa se ei sivarinkaan elämä ole, kun ei näe yhteiskunnallista palvelua mielekkäänä.
Hector kuvaa Tölikan eli Töölön elämää mainiosti. Reviirin ja harrastusten laajetessa kirja tuo esiin henkilöitä ja tarinoita, jotka näkyvät myöhemmin soittokavereina tai hänen laulujensa sanoituksiin liittyvinä taustatekijöinä. Kuva nuoruudesta on miltei ruusuinen aina siihen saakka, kunnes kuuluisuuden kiroukset ja kiire alkavat jäytää.
Kuinka siitä kaikesta Hector selviää ja sen kanssa kykenee elämään, se paljastuu vasta, kun hän jatkaa muistelmiaan 1980-luvulle ja siitä eteenpäin.
Heikki Harma: Hector. Asfalttihippi. Otava 2017.