Amerikkalainen mediapersoona ja ex-koripallotähti Dennis Rodman oli viikonloppuna kolmatta kertaa Pohjois-Koreassa. Erikoisen suhteen maan johtajaan Kim Jong-uniin muodostanut Rodman on aiemmin viettänyt kahdesti aikaa tämän seurassa.
Shin Dong-hyuk on ainoa Pohjois-Korean vankileireillä syntynyt henkilö, joka on onnistunut pakenemaan. Hän kirjoitti Rodmanille kirjeen tämän vierailun alla. Se kuului näin:
Hyvä herra Rodman:
En ole koskaan tavannut teitä, ja ennen kuin kävitte Pohjois-Koreassa helmikuussa, en ollut koskaan kuullut teistä. Nyt tiedän että olette kuuluisa, eläkkeellä olevan amerikkalainen koripalloilija, jolla on monia tatuointeja. Ymmärrän myös että olette tällä viikolla palaamassa Pohjois-Koreaan valmentamaan koripalloa ja ehkä tapaamaan kolmatta kertaa maan diktaattorin Kim Jong-unin, josta on tullut ystävänne.
Haluan kertoa itsestäni. Synnyin vuonna 1982 leiri 14:ssa, joka on poliittinen vankila Pohjois-Korean vuorilla. Yli 50 vuoden ajan Kim Jong-un, hänen isänsä ja isoisänsä ovat käyttäneet leiri 14:n kaltaisia vankiloita rangaistakseen, näännyttääkseen ja tappaakseen työllä ihmisiä joiden hallinto päättää olevan uhka. Vangit lähetetään paikkoihin kuten leiri 14 ilman oikeudenkäyntiä ja salassa. Vangin” ”rikos” voi olla hänen verisukulaisuutensa henkilöön, jonka hallinto uskoo olevan pahantekijä tai väärinajattelija. Minun rikokseni oli syntyä lapseksi miehelle, jonka veli pakeni Etelä-Koreaan 1950-luvulla.
Voitte nähdä satelliittikuvia leiri 14.sta ja neljästä muusta työleiristä älypuhelimellanne. Juuri tänä hetkenä ihmiset näkevät nälkää noilla leireillä. Muita lyödään, ja pian joku teloitetaan julkisesti opetuksena toisille vangeille, että heidän pitää tehdä kovasti työtä ja noudattaa sääntöjä. Kasvoin seuraamalla noita teloituksia, mukaan lukien äitini teloitus.
Leiri 14:n vartijoiden määräyksestä vangit pakotetaan avioitumaan ja luomaan lapsia, joita vartijat kasvattavat kertakäyttöisiksi orjiksi. Ennen pakoani 2005 olin yksi noista orjista. Ruumiini on täynnä arpia kidutuksesta, jota leirillä koin.
Herra Rodman, jos haluatte tietää enemmän minusta, lähetän teille elämästäni kertovan kirjani Leiri 14. Muiden leiriltä selvinneiden kertomusten kanssa tarinani auttoi YK:ta suostumaan tutkintakomissioon, joka nyt tutkii ihmisoikeusjulmuuksia maassani. Olin ”todistaja numero yksi”. Tulevana vuonna komission löydöt saattavat pakottaa YK:n turvaneuvoston päättämään, hyväksyykö se oikeudenkäynnin kansainvälisessä rikostuomioistuimessa Kimin perhettä ja muita Pohjois-Korean virkailijoita vastaan rikoksista ihmisyyttä vastaan.
Sattumalta olen suunnilleen saman ikäinen kuin ystävänne Kim Jong-un. Mutta jos kysytte häneltä minusta, hän todennäköisesti puhuu minusta ”ihmissaastana”. Siten hänen valtiokontrolloitu lehdistönsä kommentoi minua ja kaikkia muita pohjoiskorealaisia, jotka ovat riskeeranneet henkensä pakenemalla maasta. Ystävänne luultavasti myös kiistää leiri 14:n. Se on hänen hallituksensa virallinen kanta. Jos niin tapahtuu, voitte näyttää hänelle kuvia leiristä puhelimestanne.
Herra Rodman, en voi rohjeta kertoa teille, että peruuttaisitte matkanne Pohjois-Koreaan. On teidän oikeutenne amerikkalaisena matkustaa missä haluatte ja sanoa mitä haluatte. On oikeutenne juoda hienoja viinejä ja nauttia ylellisistä juhlista, kuten kuulemma teitte edellisillä matkoillanne Pyongyangiin. Mutta pitäessänne hauskaa diktaattorin kanssa, olkaa hyvä ja yrittäkää ajatella mitä hän ja hänen perheensä ovat tehneet ja tekevät. Juuri viime viikolla Kim Jong-un määräsi setänsä teloituksen. Viimeaikaisten satelliittikuvien mukaan jotkut pohjoisen työleireistä, mukaan lukien leiri 14, saattavat laajentua. YK:n ruokaohjelman mukaan neljä viidestä pohjoiskorealaisesta on nälissään. Vakava aliravitsemus on jättänyt kitukasvuiseksi ja heikentänyt satojen tuhansien lasten älyä. Nuoret pohjoiskorealaiset naiset, jotka pakenevat maasta etsiessään ruokaa, myydään usein ihmiskaupparenkaille Kiinaan ja kauemmas.
Kirjoitan teille, herra Rodman, koska enemmän kuin mitään muuta haluan Kim Jong-unin kuulevan kansansa itkun. Ehkä voisitte käyttää ystävyyttänne ja aikaanne yhdessä auttaaksenne häntä ymmärtämään, että hänellä on voima sulkea leirit ja rakentaa uudelleen maan talous niin, että jokaisella on varaa syödä.
Mikään diktatuuri ei kestä ikuisesti. Jonain päivänä vapaus tulee Pohjois-Koreaan. Kun niin tapahtuu, toivon että olette, jollain tavalla, auttanut muutoksen tulemisessa. Lopetan tämän kirjeen toivoen, että voitte käyttää ystävyyttänne diktaattorin kanssa ollaksenne ystävä Pohjois-Korean ihmisten kanssa.