Teoksen lopussa hän kuvailee ankeissa oloissa elänyttä fennien heimoa.
”Fennit ovat ihmeen villejä, viheliäisen köyhiä. Ei heillä ole aseita, ei hevosia, ei asuntoja. Ravintona ovat kasvit, vaatteina nahat, makuusijana maa. Ainoa varallisuus on nuolissa, joita he raudan puutteessa terästävät luilla. Metsästys elättää yhtäläisesti miehiä ja naisia… Mutta tämä on heistä onnellisempaa kuin pelloilla huokaileminen, vaivalloinen talojen rakentaminen sekä milloin toiveikas, milloin pelokas huolenpito omasta ja vieraasta omaisuudesta.”
Tacitus lainailee ja jalostaa aiempia kirjoittajia, esimerkiksi kreikkalaisen Poseidoniosin (135-51 eaa) kuvauksia kelttiläisistä kansoista, joiksi luettiin joukko eri kansallisuuksia pitkin Rooman keisarikunnan tuonpuoleisia osia. Joukkoon lukeutuivat myös germaanit, joista Tacitus antaa suorastaan ylistävän luonnehdinnan.
Teoksen suomeksi kääntänyt Tuomo Pekkanen varoittaakin, että Tacituksen germaaneista antama kuvaus periytyi aikojen kuluessa kritiikittömästi. Varsinkin ihaileva käsitys germaanien rodullisesta puhtaudesta otettiin 1900-luvulla jopa käytännön toteuttamisen kohteeksi tunnetuin seurauksin. Jo aiemmin paavi Pius II oli 1400-luvulla teoksen kopion luettuaan havainnut, kuinka kurjaa germaanien elämä oli ollut ennen kuin nämä pakkokäännytettiin kristinuskoon.
Tacitus ehti tutustumaan ainutlaatuisiin noin 100 eaa kirjoitettuihin kuvauksiin Rooman valtakunnan ulkopuolisista kansakunnista. Tacituksen elinaikana käsillä oli vielä tuhoutumatonta materiaalia kosolti, mutta hänen oma käsikirjoituksensa ja sen varhaiset kopiot hävisivät. Vähän on aitoa ja alkuperäistä jäänyt jäljelle.
Germania on ollut haasteellista luettavaa. Se on jonkinlainen Raamatun tai Kalevalan kaukainen keräilytyön pikkuserkku. Materiaalia on saattanut kerääntyä kirjoittajan haaviin mielikuvituksenkin turvin, tekstejä on käännelty ja väännelty.
Epäselväksi jää, oliko Tacitus edes koskaan itse käynyt Germaniassa tai sen ulkopuolilla levittäytyvissä maissa. Ehkä hänen lainailun kohteensa olivat aiemmin retkeilleet kaukaisuudessa, olihan kuvauksista osa ilmiselvästi totta.
Fennit – muinaissaamelaisia?
Muutamaa vuotta Kristuksen syntymän jälkeen keisari Tiberiuksen laivasto teki vierailun Itämeren puolelle. Selväksi ei käy, johtivatko laivastovierailut Itämerellä kontaktiin fennien kanssa, ja jos, tiedot fenneistä olivat myös vanhempaa perua. Fenni-kertomukset osuvat yksiin lappilaiskuvausten kanssa.
Mielenkiintoinen noista pohjoisista barbaareista käytetty nimitys on skrithifinoi, joka tosin otettiin käyttöön vasta 500-luvulla, kun matkantekijät olivat saaneet kunnon havaintoja lappilaisista. Tacitus ei tiennyt vielä, että lappalaisilla oli käytössään suksia. Kyse oli siis heimosta, liukuvista, hiihtävistä finneistä.
”Kesäisinkin heillä on lunta… heidän nimensä johtuu barbaarien kielen hyppimisestä merkitsevästä sanasta; sillä hyppimällä varsin taitavasti kaarevaksi veistetyn, jousta muistuttavan puun varassa he pyydystävät villieläimiä.”
Olisi kai Tacitus tuon Paulus Diaconuksen myöhemmin kertoman itse kirjoittanut, jos olisi Itämeren perukoilla päässyt käymään. Noilla vuosisadoilla muinaissaamelaiset asustivat liki Suomenlahden rantamailla. Porot havaittiin myös vuosisatoja Tacitusta myöhemmin.
Tacitus kuvaa Suomessa silloin asustaneita lyhyiksi nomadeiksi, jotka vaihtoivat asuinpaikkaa, eivät olleet aseistautuneita, pikemminkin arkailivat muita ja luokiteltiin rauhanomaisiksi. Lihan lisäksi fennit söivät marjoja sekä väinönputkea, suolaheinää ja sinivalvattia.
Tacituksen Germania oli salonkinmatkailua
Tuomo Pekkanen on kääntänyt ja laatinut kirjaan oivalliset selvitykset, jotta sanallinen moninaisuus jotenkin aukeaisi. Koska Germania on vanhemmista tekstilähteistä poimittu kokonaisuus, siitä ei ole minkäänlaiseksi silminnäkijäkuvaukseksi. Niinpä Pekkanen asettaakin teoksen todistusarvon varsin kyseenalaiseksi:
”Vaikka hän (Tacitus) oli roomalaisista historioitsijoista huomattavin, hänen käsityksensä Itämeren alueen luonteesta olivat hämmästyttävän virheelliset. Hän luuli, että pohjoisessa vallitsi trooppinen ilmasto, sillä hän selitti Itämeren meripihkan syntyneen siten, että alueella on reheviä metsiköitä ja lehtoja, joiden mehu läheltä paistavan auringon säteiden pusertamana valuu sulassa tilassa läheiseen mereen ja myrskyjen voimasta huuhtoutuu vastapäisille rannoille.”
Ainoa antiikin kirjailija, jolla oli omakohtaista tietoa Pohjois-Euroopasta, on Pytheas Massilialainen (n. 330 eaa), mutta koska hänen teoksensa Valtamerestä on säilynyt vain vaikeaselkoisina fragmentteina, siihen sisältyvät Itämeren piiriä koskevat tiedot ovat jääneet etenkin Suomessa vähälle huomiolle. Pytheasta pidettiin sadunkertojana, jopa valehtelijana, johon Tacituskaan ei oikeastaan luottanut.
Jos Tacituksen Germaniaa koskeva ilmastotieto pitäisi paikkansa, olisimme todella maailman onnellisimpia, kaikin mittarein.
Tacitus: Germania. Gaudeamus 2018.
