Ajoittain väkivaltaisiksikin leimahtaneet keltaliivien mielenosoitukset Ranskassa ovat tuore ilmentymä yhä useampien eurooppalaisten tuntemasta suuttumuksesta EU-myönteisiä poliittisia eliittejä kohtaan. Vaikka usko perinteisiin puolueisiin ja niiden johtajiin on kovalla koetuksella, populistiset liikkeet eivät näytä kyenneen tarjoamaan uskottavaa poliittista vaihtoehtoa.
– Miksi Emmanuel Macronin kaltaiset meritokraattiset johtajat ovat niin hyljeksittyjä aikana, jolloin maailman haasteet vaativat heidän osaamistaan enemmän kuin koskaan. Tämä on kysymys, joka on vaivannut minua jo pitemmän aikaa, nimekäs politiikan tutkija Ivan Krastev toteaa The Washington Postin julkaisemassa kirjoituksessaan.
Meritokratialla hän viittaa järjestelmään, jossa vastuullisimpiin asemiin valikoidutaan pätevyyden perusteella.
– Kysymys johtaa kuitenkin toiseen: Miksi populistit, jotka ovat tulleet valituiksi eliitinvastaisen suuttumuksen aallon nostattamina, eivät myöskään ole kyenneet palauttamaan ihmisten luottamusta politiikkaan? Heidän nationalistiset agendansa ovat onnistuneet vain jyrkentämään yhteiskunnallista vastakkainasettelua, hän huomauttaa.
Krastev on Sofiassa toimivan Centre for Liberal Strategies -keskuksen johtaja, joka työskentelee parhaillaan kansainvälisten suhteiden vierailevana tutkijana Washingtonissa.
Eliitti kompastui itsekkyyteensä
Kun marraskuussa vietettiin ensimmäisen maailmansodan päättymisen satavuotisjuhlallisuuksia, presidentti Macron määritteli isänmaallisuuden nationalismin vastakohdaksi ja kehotti luopumaan itsekkyydestä, jota pelkästään omaa etuaan tavoittelevat valtiot hänen mukaansa edustavat.
– Juuri tämä ”itsekkyys” kuitenkin selittää, miksi eliitit eivät ole vain epäonnistuneet torjumaan nationalismia, vaan myös osoittamaan vaihtoehdon – todistamaan oman ”isänmaallisuutensa”, Krastev sanoo.
Hän vertaa syksyllä 2008 tapahtunutta, kansainväliseen talouskriisiin johtanutta amerikkalaisen Lehman Brothers -investointipankin romahdusta hallittuun lumivyöryyn, jonka alta taitavimmat kiiruhtivat pelastamaan itsensä ja omaisuutensa, mutta jättivät apua tarvitsevat oman onnensa nojaan.
– Ei siis ole yllättävää, että ihmisten enemmistö on alkanut suhtautua meritokraattiseen eliittiin palkkasoturieliittinä, joka on aina valmis säntäämään pois pöydästä. Sana ”uhraus” puuttuu heidän sanavarastostaan. He eivät ole osa yhteisöä, mutta haluavat, että heitä kunnioitetaan, ihaillaan ja jopa rakastetaan, Krastev sanoo.
– Populistit puolestaan eivät tarjoa mitään todellista vaihtoehtoa eivätkä he myöskään ole tasa-arvon kannattajia. Heidän vetovoimansa perustuu lupaukseen eliittien kansallistamisesta ja sitomisesta pöytään. Todellisuudessa populistit ovat kuitenkin onnistuneet jyrkentämään kansakuntien sisäistä vastakkainasettelua ja tekemään niistä mahdottomia hallita. Kansalaisten tasavalta on muuttunut fanien tasavallaksi, jossa ainoa kansalaisvelvollisuus on kannattaa omaa joukkuetta – ja vihata kaikkia muita.
Avainsana on uhrivalmius
Vaikka eurooppalaiset siis halveksuvat maidensa perinteistä poliittista eliittiä eivätkä vakuutu myöskään populistien sanomasta, asevoimat on instituutio, johon useimmissa Euroopan maissa luotetaan yhä vahvasti.
Krastev viittaa Pew Research -tutkimuslaitoksen aiemmin tänä syksynä julkaisemaan mielipidemittaukseen, joka kertoo 84 prosentin ranskalaisista luottavan maansa asevoimiin. Britanniassa ja Italiassa vastaava luku on 82 prosenttia, Saksassa 70 ja Espanjassa 66 prosenttia. Useimmissa näistä maista asevoimat on selvästi luotetuin instituutio, kun esimerkiksi kansalliset parlamentit, pankit ja media tulevat kaukana perässä.
– Tämä ei varmaankaan johdu äskettäisistä kunniakkaista voitoista tai siitä, että eurooppalaiset rakastaisivat sotaa, Krastev sanoo.
– Ihmisten luottamuksen sotilaallisiin eliitteihinsä voisi kaikkein todennäköisimmin selittää sillä tosiseikalla, että sotilailla – toisin kuin muilla – ei ole sopimuksissaan vastuunrajoituslauseketta. Palvellakseen armeijan täytyy uhrautua muiden puolesta. Juuri sitä ihmiset eliiteiltään odottavat, hän toteaa.
Jos eurooppalaiset johtajat haluavat vastata kansakuntia jakavan nationalismin muodostamaan haasteeseen, heidän on Krastevin mukaan ennen kaikkea kyettävä palauttamaan se kansalaistensa luottamus, jonka he ovat menettäneet.
– Tehdäkseen niin heidän on sidottava kätensä pöytään ja todistaa, että kun seuraava lumivyöry iskee, he eivät pakene paikalta, päättelee Krastev.