Ajatus yhteisistä eurooppalaisista ehdokaslistoista on kaunis. Se kantaa mukanaan ajatusta siitä, että äänestäessään samoja ehdokkaita eurooppalaiset pohjoisesta etelään voisivat tuntea yhteenkuuluvuutta yli rajojen. Se kantaa ajatusta siitä, että poliittiset huolet ja niiden ratkaisut eivät tunne valtioiden tai vaalipiirien rajoja ja siitä että Pihtiputaan porvarin aateveli ja -sisko on toinen porvari toisessa maassa enemmän kuin saman kylän sosialisti.
Valitettavasti politiikassa kuten maailmassa muutoinkin usein, kauneus ja käytännöllisyys eivät kulje yhdessä. Idea eurooppalaisista ehdokaslistoista on kuin äärimmäisen esteetikon suunnittelema kahvikuppi – ei se pysy pystyssä, muttei siinä ole myöskään korvaa, josta pitää kiinni ja jos tarttuu käsin, niin se polttaa. Oikein huono ajatus.
Edustuksellisen demokratian ytimessä on ajatus, että valitulla poliitikolla on yhteys valitsijoihinsa. Hän suurin piirtein tuntee vaalipiirinsä ja hänen oman äänestäjäjoukkonsa ajatukset. Vastaavasti äänestäjät tuntevat hänet ja voivat paitsi antaa valtakirjan, niin myös vetää sen pois.
Jos vaalipiiri on koko Eurooppa, yli puoli miljardia kansalaista Maltalta Utsjoelle, niin yhteys edustajan ja valitsijan välillä ei ole edes seitinohut vaan olematon. Ehdokaslistat olisivat korostetusti puoluelistoja. Silloin pitää kysyä miten listat täytetään: Eurooppapuolueiden jäsenäänestyksessä, puoluekokouksessa vai jollain muulla tavalla. Kuka valvoo, että esivaali on reilu ja demokraattinen?
Ja lopulta kaikissa tapauksissa eurooppalaiset listat olisivat lopulta vain kansallisten listojen jatkumoa. Ihan kuten kuntavaaleissa mieluusti äänestetään sitä oman kylän tai kaupunginosan puoluekumppania, niin eurovaaleissa äänestettäisiin oman maakunnan tai maan ehdokasta. Ja jos näin menetellään, niin täysin epätieteellisesti pelkkään väestömäärää tuijottaen d’Hondtin periaatteella arvioituna, ennen kuin ensimmäinenkään suomalainen tulisi valituksi, olisi valittu jo 14 saksalaista valittu, muista puhumattakaan. Jos parlamenttiin valittaisiin 50 jäsentä eurooppalaisilta listoilta, niin epäilen, että yhtäkään suomalaista ei sopisi siihen joukkoon.
Nyt parlamentin 751 paikkaa on jaettu jäsenmaille alenevan suhteellisuuden periaatteella, joka suosii pieniä maita: runsaan 400 000 asukkaan Maltalla on kuusi paikkaa, yli kymmenen kertaa suuremmalla Suomella meppejä on vain hieman yli tuplasti ja 200 kertaa suuremmalla Saksalla ainoastaan 16 kertainen määrä. Yleiseurooppalainen lista heikentäisi selkeästi pienten maitten asemaa.
Viimeisenä kysymyksenä tulee kysymys vaalijärjestelmien yhteensopivuudesta. Olipa yhteinen vaalijärjestelmä mikä tahansa on se aina erilainen kuin joissain EU-maissa. Kun osalle äänestäjistä on vaikea ymmärtää yhdenkään järjestelmän toimintaa, niin kahden erilaisen samassa vaalissa käytetyn järjestelmän toiminta ja yhteensovittaminen toimisi todennäköisesti vain vaaleja etäännyttävänä tekijänä. Huono ajatus.
Tunnetuissa liittovaltioissa kuten Saksassa ja Yhdysvalloissa vaalit käydään enintään osavaltiotasolla, joten federalismikaan ei ole yhteisten listojen hyvä perustelu vaikka osa eurofederalisteista niitä kannattaakin. Voimakkaimpia asian ajajia on liberaalien ryhmänjohtaja Guy Verhofstadt. Hänen ryhmäänsä kuuluu muun muassa Suomen Keskusta.
EPP-ryhmässä asiasta on keskusteltu vilkkaasti viime päivinä ja puheenjohtaja Manfred Weber ilmoitti tällä viikolla, että ryhmä vastustaa yksimielisesti eurooppalaisia ehdokaslistoja. On silti mahdollista, että parlamentti vielä äänestää niitten puolesta tänä talvena. En kuitenkaan ole huolissani. Pienten ja keskisuurten jäsenmaiden vastustus pitää lopulta huolen siitä, että tämä kaunis mutta epäkäytännöllinen idea ei ainakaan lähivuosikymmeninä toteudu.
