Euroopan ja Yhdysvaltojen välistä transatlanttista yhteistyötä eivät tuoreen asiantuntija-arvion mukaan uhkaa niinkään presidentti Donald Trumpin asenne tai intressien eriytyminen, vaan voiman epätasapaino.
– Molemmat osapuolet hyväksyivät pitkään tämän epätasapainon ja jopa vahvistivat sitä. Eurooppa pysyi alistuvana ja sai vastineeksi paikan USA:n puolustussateenvarjon alla, amerikkalaisen Brookings Institution -ajatushautomon ohjelmajohtaja Alina Polyakova ja Atlantic Councilissa työskentelevä Benjamin Haddad kirjottavat Foreign Affairs -lehdessä.
– Vaikka amerikkalaisjohtajat nyt patistelevat ”taakanjakoon”, he ovat pitkään suosineet Euroopan vapaamatkustajuutta pikemminkin kuin eurooppalaista kaaosta, he toteavat.
Kylmän sodan päättymisen, vuoden 2001 WTC-iskujen ja Kiinan nousun myötä Yhdysvallat on kuitenkin siirtänyt turvallisuusajattelunsa painopistettä toisaalle, minkä seurauksena Eurooppa on vähitellen jäänyt yksin ja haavoittuvaiseksi.
– Tänään maanosa on ”vegetaristi lihansyöjien maailmassa”, kuten Saksan entinen ulkoministeri Sigmar Gabriel on asian muotoillut. Trumpin Eurooppa-politiikka, joka vaihtelee välinpitämättömyyden ja vihamielisyyden välillä, on korostanut tämän paljastuksen akuuttia tärkeyttä, tutkijat sanovat.
Valintojen paikka
Vaikka keskustelu Euroopan ”strategisesta autonomiasta” on toistaiseksi visioiden tasolla eikä ”Euroopan armeijaa” ole olemassa kuin korkeintaan suunnittelupöydällä, niihin suhtaudutaan Washingtonissa skeptisesti tai jopa torjuvasti.
– Pelkona näyttää olevan, että Euroopan halu kulkea turvallisuuskysymyksissä omaa tietään johtaisi suoraan kilpailuun Yhdysvaltojen kanssa, Polyakova ja Haddad arvioivat.
Yhdysvaltain johtajat joutuvat heidän mukaansa pian valitsemaan kahden vaihtoehdon välillä.
– Haluavatko he mieluummin säilyttää heikon ja jakautuneen Euroopan, joka myötäilee heidän intressejään ja on riippuvainen USA:n voimasta? Vai ovatko he valmiita tulemaan toimeen vahvemman ja autonomisemman kumppanin kanssa, joka toisinaan toimii heidän linjauksiaan vastaan, tutkijat kysyvät.
Euroopan on puolestaan ymmärrettävä, että se ei voi uskottavasti vaatia itselleen globaalia roolia, jos se joutuu jatkossakin rakentamaan turvallisuutensa Yhdysvaltojen varaan jopa omilla lähialueillaan.
– Euroopan ahdinko on ilmeinen. Ilman yhteistä visiota puolustuksesta – ja ottaen huomioon epävakauttavat paineet sen reuna-alueilla – maanosa on pian muuttumassa suurvaltakilpailun osapuolesta sen näyttämöksi, tutkijat toteavat.
Mitä jyrkemmin Eurooppa on sisäisesti jakautunut, sitä täydellisemmin se heidän mukaansa jää muiden opportunististen suurvaltojen armoille.
– Ainoa viisas keino tämän painajaisskenaarion välttämiseksi on se, että Eurooppa hylkää huolettoman itsetyytyväisyyden kulttuurin ja valitsee autonomian. Sen on luotava parempi kyky puolustaa itseään ja yhteisiä eurooppalaisia intressejä.
Kohti tasavertaisempaa suhdetta
Jos Eurooppa ottaa aiempaa enemmän vastuuta omasta turvallisuudestaan ja on valmis käyttämään voimaa myös lähialueidensa vakauttamiseen, transatlanttinen suhde voi Polyakovan ja Haddadin mukaan kypsyä tasapainoisemmaksi.
– Vuoteen 2030 mennessä Nato saattaisi olla nykyistä vahvempi ja kyvykkäämpi. EU voisi toimia sotilaallisesti lopettaakseen sotia lähialueillaan. Se voisi panostaa Valko-Venäjään, Moldovaan, Ukrainaan ja Balkaniin ja siten torjua Kiinan ja Venäjän vaikutusvaltaa näillä alueilla, he sanovat.
EU:n uudenlaisesta roolista ja transatlanttisen suhteen muutoksesta huolimatta Euroopalla ja Yhdysvalloilla olisi heidän mukaansa edelleen merkittäviä yhteisiä intressejä.
– Sisarukset kasvavat usein erilleen tultuaan täysi-ikäisiksi. He tekevät valintoja, valitsevat kumppaneita ja päätyvät uraratkaisuihin, joita toinen heistä ei välttämättä hyväksy. Yhdistävät siteet ovat kuitenkin lopulta lujempia kuin ne yksilölliset valinnat, jotka heitä erottavat, Polyakova ja Haddad toteavat.