Vaalikoneissa kysytään, pitäisikö Euroopan unionin perustaa oma armeija. Kysymys on kummallinen. EU-puolustusta kannattaa kehittää, mutta Euroopan unioni ei ole sotilasliitto, eikä siitä sellaista tule. Sitä varten on jo Nato. Valtaosa EU-maista kuuluu Natoon, eikä niillä ole mitään halua, tarvetta eikä resursseja rakentaa Naton kanssa päällekkäisiä järjestelmiä. Niinpä EU-puolustus keskittyy niihin sektoreihin, joita Nato ei kata. Tämä on suomalaisten hyvä huomata: ne asiat, jotka Suomelta ei-Nato-jäsenenä puuttuvat, jäävät siis edelleen EU-puolustusyhteistyössäkin puuttumaan. Tärkeimpänä tässä koko Nato-toiminnan ydin: viides artikla, yhteispuolustus ja turvatakuut.
Tätä ei EU:n yhteisen puolustuksen lauseke 42.7 korvaa. Suomi on käytännössä ainoa EU-maa, joka tästä artiklasta on Ranskan ohella kiinnostunut. Niin paljon kuin EU-puolustusyhteistyöstä on viime vuosina muutoin puhuttukin, tämän artiklan sisältöä ja prosesseja ei ole Euroopan unionissa vieläkään lähdetty mitenkään edes määrittelemään. Jos sitä jouduttaisiin käyttämään, olisi tulkintoja siis monia ja tilanne vähintäänkin sekava. Käytännössä apua pyytävä maa joutuisi neuvottelemaan jokaisen EU-maan kanssa erikseen, kuten Ranska Pariisin terrori-iskujen jälkeen teki. Ero Natoon on siis aikamoinen; Naton koko toiminta perustuu kollektiiviseen puolustukseen, sen suunnitteluun ja harjoitteluun.
Olen tehnyt EU:n turvatakuiden määrittelystä kirjallisia kysymyksiä komissiolle, mutta mitään tarvetta tai mielenkiintoa ei niiden kehittämiseen näytä olevan. Ja miksi olisikaan, kun lähes kaikilla muilla mailla on turvatakuut jo Natosta.
Suomalaisten ei siis kannata tuudittautua EU-turvatakuisiin tai kuvitella että ne tarjoaisivat saman suojan kuin Nato. Puolustusyhteistyön tiivistämisessä kannattaa silti ilman muuta olla mukana. Muutaman viime vuoden aikana sektorilla onkin Euroopassa edetty enemmän kuin vuosikymmeniin. Ehkä oikeampi termi kuvata yhteistyötä olisi puolustus- ja turvallisuusyhteistyö, sillä kun Nato keskittyy vain sotilaalliseen puoleen, on EU:n puolustusyhteistyö luonteeltaan kokonaisturvallisuudesta lähtevää: se on paitsi yhteistä puolustusteollisuuden tutkimusta, kehittämistä ja hankintoja, myös ulkorajavalvontaa, terrorismin torjuntaa, kyberturvallisuutta, rauhan turvaamista EU:n ulkopuolella ja kehitysyhteistyötä. Näissä kaikissa Euroopan unionilla on paljon toimintamahdollisuuksia.
Ulkorajavalvonta on EU:n turvallisuuden kannalta aivan keskeinen elementti, sillä ilman pitävää ulkorajojen valvontaa meillä ei voisi olla sisäistä vapaata liikkuvuutta. Tässä sääntöjä on tiukennettu ja tiedonvaihtoa lisätty. Keväällä päätimme myös laista, jonka mukaisesti seuraavina vuosina EU-maat kokoavat Frontexille 10 000 rajavartijan yhteisen reservin, josta tarvittaessa voidaan lähettää apua, mikäli jollekin ulkorajalle tulee iso tulijapaine. Tämä on myös Suomen edun mukaista, sillä meillä on toista tuhatta kilometriä ulkorajaa valvottavana.
Niin ikään kyberturvallisuudessa EU-sääntöjä on tiukennettu, tiedonvaihtoa lisätty ja Euroopan kyberturvallisuusvirasto ENISAn toimivaltuuksia lisätty. Myös terrorismin torjunnassa on kuluneella kaudella hyväksytty iso nippu yhteisiä lainsäädäntöjä, joilla ulkorajavalvontaa on parannettu, luotu yhteinen matkustajatietorekisteri, kriminalisoitu terroristisiin tarkoituksiin kouluttautuminen, matkustaminen, toiminnan rahoittaminen tai siihen rekrytointi. Rahanpesudirektiivi ja ampuma-asedirektiivi on uudistettu, Europolin valtuuksia lisätty ja lähdetty laajasti estämään radikalisaatiota.
Turvallisuusyhteistyössä Eurooppa on kuluneella kaudella ottanut isoja harppauksia. Se on Suomen edun mukaista. Meidän kannattaa edelleen tiivistää yhteistyötä, mutta ei pidä tuudittautua siihen, että tämä voisi korvata Naton.
