Ensimmäisen maailmansodan aikoina ja sen jälkiseurauksina Eurooppaan syntyi yli 20 uutta kansallisvaltiota. Synnytykset olivat erittäin kivuliaita, ja niistä seurasi valtioiden sisäisiä konflikteja.
Suomi ei siis ollut erikoinen yksittäistapaus. Venäjän, Itävalta-Unkarin ja Osmanien imperiumit hävisivät ja pian keisarillinen Saksa koki saman. Kansallisvaltioiden silppu jatkoi eurooppalaista rauhattomuutta. Turvatakseen järjestyksen monet tulokkaista valitsivat tyylilajiksi totalitarismin.
Jukka Kekkosen Suomen (1918) ja Espanjan (1936-1939) sisällissotia vertaileva laaja selonteko on tutkimus, mistä tulee kepeään luentaan mieltynyttä vastuuntuntoisesti varoittaa. Kirja on sanakäänteiltään maallikolle osin vaivalloista oikeustieteellisellä terminologialla marinoitua erikoiskieltä. Ehkä kriittinen selkokielinen käännöstyö olisi helpottanut lukukokemusta. Nyt tunnelma vaikuttaa tutkija-tutkijalle –viestinnältä.
Vältä sisällissotaa
Sisällissota on sodista kauhein. Tämän havaitsee Kekkosen kirjan alkusivuilta lähtien. Kansakunnan sen sisältä käsin rikkovat sodat ovat pahempia kuin valtioiden väliset yhteenotot. Keskinäiset välien väkivaltaiset selvittelyt tuhoavat yhteisöä ja vaikuttavat synkin seurauksin sovinnon ja tulevaisuuden mahdollisuuksiin.
Sekä Suomen että Espanjan taisteluja ryyditti poliittinen ja yhteiskunnallinen vastakkaisuus. Vihaa lietsottiin sanoja ja provosointia varomatta, rikos seurasi rikosta, ja kostonkierre johti peruuttamattomaan: aseelliseen sodankäyntiin.
Kekkonen listaa vaaralliseen eripuraan johtavia yhteiskunnallisia tekijöitä. Yksi pahimmista syistä katkeruuteen ja vihaan on kärjistyvät luokka-asetelmat. Tyytymättömyyttä on varsin helppo ruokkia, kun maaperä on otollinen. Vihan kohteet virittyvät usein täysin irrationaalisesti. Esimerkiksi juutalaisten tai vapaamuurareiden valitseminen kauheuden perikuviksi Espanjassa ei ole lempeällä järjen käytöllä selitettävissä.
Lukuja vertailtaessa Suomi ei pahasti jäänyt Espanjasta jälkeen kansakuntien ihmismäärät huomioiden. Molemmissa tapauksissa surmaluvut olivat tavattoman suuria, vankien määrät samoin.
Kun kenraali Francisco Francon onnistui 1939 voittaa sisällissota, hän perusti diktatuurin, joka jatkui Yhdysvaltain suojeluksessa aina vuoteen 1975, jolloin Espanjasta tuli demokratia. Sodan jälkeenkin Franco teloitutti noin 25 000 henkilöä, vangittujen kansalaisten määrä oli vuonna 1940 noin 270 000 ja vuonna 1950 vielä 30 000 henkeä.
Suomi oli kauheassa prosessissaan suhteellisesti luvuiltaan hurjempi, mutta meillä tunnelma pehmeni muutamassa vuodessa. Silti Jukka Kekkonen kertoo kirjansa kuvituksellakin sen, mihin sisällissota yltää: siviilejä ei säälitty, heitä käsiteltiin kuin vaarallisia aseistautuneita kapinallisia. Suomesta tuli itsenäinen demokratia, jota yhdisti uhka idästä: maailmanvalloittaja Vladimir Leninin tyrannia.
Häviölle anarkistit ja kommunistit
Espanjan sisällissota oli eurooppalaisen ja maailmanpoliittisen merkityksensä vuoksi laajan mielenkiinnon ja kiihkoilun kohde. Suomen melskeitä ei noteerattu suuria asetelmia heiluttavaksi, vaikka saksalaiset täällä valkoisia avustivatkin.
Espanjassa oli paljon enemmän pelissä. Siellä ottivat yhteen kaksi maailmantasoista ääri-ilmiötä: sotilasvalta (oikeistolainen) ja moneen eri koulukuntaan kuulunut yhteenliittymä anarkisteja, kommunisteja ja ay-liike. Kyse oli suurvaltapoliittisesta kauhuasetelmasta. Vasemmistoromantikkoja virtasi maailman eri puolilta, suomalaisiakin.
Neuvosto-diktaattori Josif Stalin keksi hetken tulleen: kommunismin ilosanomaa voitaisiin levittää Euroopan eteläiselle länsilaidalle. Punaisten voitto Espanjassa olisi kääntänyt voimasuhteet Euroopassa päälaelleen.
Neuvostoliitto lähetti Espanjaan 3000 sotilasneuvonantajaa ja mittavasti aseita tukemaan puolen miljoonan tasavaltalaisten armeijaa ”fasismin vastaiseen aatteiden kamppailuun”. Ns. kansainvälinen prikaati koostui 45 000 vapaaehtoisesta ulkomaalaisesta, joita koordinoi Komintern. Kyynisesti voi todeta, että Espanjassa olivat vastakkain punainen ja musta fasismi.
Länsimainen älymystö ihannoi raakalaismaisen sodan vasenta osapuolta. Romantiikka ei kuitenkaan painanut paljoa, kun nationalistit saivat tuekseen 17 000 saksalaista, 80 000 italialaista ja 17 000 portugalilaista sotijaa. Kauhein joukkio koostui Francon puolella olleista 50 000 marokkolaisesta, jotka olivat tunnettuja raaoista otteistaan.
Yhtä kaikki, Kekkosen tutkimuksen kahlaaminen saa uskomaan: sisällissodat ovat sodista kauheimpia. Sotien kuluessa ja niiden jälkiseurauksina tehdään sellaisia rikoksia, että Jukka Kekkosen tavoin voi ihmetellä kuten luvussa ”laillisuuden haaksirikko” jälkikäteen suoritetuista puhdistuksista:
”Kuinka lakimieskoulutuksen saaneet henkilöt ovat voineet osallistua vallan- ja oikeudenkäyttöön, joka on ollut selvästi laitonta tai oikeudellisesti puutteellisesti perusteltua?”
Jukka Kekkonen: Kun aseet puhuvat. Poliittinen väkivalta Espanjan ja Suomen sisällissodissa. Art House 2016.
Kirjoittaja: MARKKU JOKIPII